Liesilauluja | Page 4

syliini mun, sa
varjo kaunihin kadotetun!»
Sinis kaikuu Jaurin kannel, kunis hehkuu Heljän usko. Välillänsä yö on
väljä. Niin he kiertää toisiansa niinkuin aamu-, iltarusko. Yhä täällä he
kulkee, vaikka ei näy he, yhä toistaan ja rauhaansa etsien käy he. Jos
saavat he sen, se hetki on heimomme valkeuden!

VALOHÄMYÄ

PIILIPUU.
Vieno, himmee, hopeainen, haviseva haaveen puu, nuoruus-unelmani
lainen, yli virran kumartuu.
Meri kutsuu, laine laatii, vetää vuolas salmensuu, raita vapaan rannan
vaatii, ikäväänsä harmaantuu.
Härmä vesipeilin peittää, nousee valju, kylmä kuu. Talviyöhön varjon

heittää pitkä, jäinen piilipuu.

LÄHTEET.
Heleinä hersyvät, virtoina vierren, jälleen kyynelten yö-syvät lähteet,
vierivät virrassa kultaisin helmin muinaisen onneni viimeiset tähteet.
Kultaisin helmin, tuikkivin tähdin muistot kalvossa päilyen uivat,
kaikki ne nousevat lauluin ja kuvin, unelmat, jotka jo unhottuivat.
Kaikki ne kiertyvät seppeleen lailla ympäri kaihoni aurinko-haamun:
yhtä on armas se ehtoossa elon kuin oli koitteessa alkavan aamun.

KEVÄT-UNTA.
Ilman hämylaineet hienot, puiden punerrukset vienot huolii
himmenevän maan kevät-unten purppuraan.
Taivaan kantta leuto-säinen soutaa tähti yksinäinen, niinkuin pursi
hopeisen suvi-öisen joutsenen.
Haaveet heijaa maassa, puussa, suvihaaveet huhtikuussa. Helähtelee
herkkä jää, pajun virpi värähtää.
Oksat unelmista taipuu, onnen odotusta vaipuu. Taivas kuulas yötä
maan syleilee kuin armastaan.

VARJOON PAINUJA.
Nääthän, nääthän mun otsallain on tuskan ja kuoleman hiki, anna mun
yksin yöhön mennä, astuit jo liian liki!
Anna mun varjona painua hiljaa korpehen humisevaiseen mättäälle
vaipua, ruohona herätä aamuhun sunnuntaiseen!

KUU VALKEA KÄY...
Kuu valkea käy yli kattojen kimmelpintain vait, ympäri yhä.... Yön
suojeluspyhä hän on sekä kärsiväin rintain.
Kuu valkea käy, tulijumala tyyni ja lempee.... Ovelta ovelle, povelta
povelle valahtaa vaippansa hempee.
Kuu valkea käy kuin kuoleman siunaus kulkee Täht'yön salahuntuun,
olon autuaan tuntuun hän raukeat silmät sulkee.

SOUTAJA.
Muistelen tähtiä menneen talven, silmiä kultaiseni. Poies multa
silmäinsä loiste ijäksensä meni.
Soudan, soudan viherjää vettä, kuuntelen laulua laineen. Turhaksi
tunnen elämän onnen, turhaksi maallisen maineen.
Olipa mullakin köyhällä kerran kartano kauneinta kultaa. Nyt on mulle
maailma kaikki mustaa turvemultaa.
Soudan, soudan viherjää vettä, ruuheni vaipuu, vaipuu. Hiljaa, hiljaa
solisee viileen lainehen laulava kaipuu.

SUVILEMPEÄ.
--Tyttöni, tyttöni kultatukka, särkijä sydänten! Miksi sa armas
auringonkukka hymyät kaikillen?
--Lienen ma nuokkuva nurmenukka taittuva tiellesi sun! Varsani,
varsani mustasukka, miksi sa muserrat mun?

UNEKSIJA.
--Halla hyyti uni-kukan hauraan. Uneksija, herää, tartu auraan!
--Ah, en voi, en enää koskaan herää. Itken unelmani kultaterää....

MAININGIT.
Mainingit vellovat puolehen maan, hiekkarantahan rauhaisaan,
raukeaan uupuen uinailuun helle-päivänä heinäkuun.
Vaieten vierivät viestit veen rannan raitojen siimekseen, tarinat
hyrskyjen hämärtyväin auringon läikkänä kimmeltäin.
Vasta kun yö saa ylitse maan, havaa haltiat haudoistaan himmeään
siintoon, helmihin kuun lainesormien soitteluun.
Silloin ne yöllistä purjehtijaa Vellamon virsillä tuudittaa. Jäävät jäljet
laulelon tään ainiaks sieluunsa kimmeltämään.

KUIN SYKSYN PÄIVÄ HIMMEE...
Kuin syksyn päivä himmee elon kehrä painuu päin iltaa ikuista ja
helmaa maan, kuin pisar, lehti, tähti, hetken helmet kaikki, pois raukeaa
se rauhan Nirvanaan.
Ah, autuasta heittää tiedon, tahdon taakat, vajota, sulaa sieluun
suurempaan, tummuuden siivin soutaa ikuisuuden yöhön, kadota
kaikkeuden unelmaan.

FINGALIN LUOLA.
Katveessa kalpeassa basaltti-pilarikon, siinnossa jäisen sinen unta ja
taikaa on. Soiluvat, soljuvat alhaalla aallot muistojen laulelon.

Rotkojen seiniltä hohtaa sieluja helmien, kuultaa himmeät haaveet
vuosien myrjaadien. Tippuvat, tippuvat kyyneleet kylmät puikoista
pylväiden.
Kuilujen yöstä soi kuin kellojen helinää. Pisarten ikuinen itku paasille
soimaan jää ollutta, mennyttä, kristalli-kukkain kelmeää päilyntää....

MEDUSAN PÄÄ.
Sinä olet turmellut sukuni suuren isästä lapseen, langennut raskaana
lumena murheen hapsesta hapseen, hiiltänyt haaveen, tahdon ja kunnon
myrkyllä salaisen turmion tunnon! Katson ma kunne, aina ma nään
Medusan pään!
Tappanut olet jo taattoni armaan, minä lien toinen; jokainen on, ken
kasvosi näki, tahtosi loinen!
Orjana jaksa en enää ma nousta, käyttää en heimoni kalpaa, en jousta.
Herpoaa käsi, kun eessäni nään Medusan pään!

KOLME TYTTÖÄ PIENTÄ HE SURMASI...
(Maeterlinck.)
Kolme tyttöä pientä he surmasi nähdäkseen, mitä kullekin oli kätketty
sydämeen.
Oli ensimäinen onnea tulvillaan; veri maahan pirskui ja katso, kasteesta
sen kolme kohosi pystyyn käärmettä kähisten.
Oli sydän toinen hyvyyttä pelkkää vaan; veri maahan pirskui ja katso,
kylvöstä sen kolme kasvoi karitsaa kaunoista niitullen.
Oli kolmas onnettomuutta tulvillaan; veri maahan pirskui ja katso,
hurmeeseen kolme enkel-lasta laskeui polvilleen.

SIMPUKKA-SYDÄN.
Ah, sydän, turhaan kuoloas oon surrut. Vain kasvaaksesi hetkiseksi
murrut!
Sa helmen sait, kun surun kuorees sulit, sa kadotit, ja kauniimmaksi
tulit.
Näin jumalille lempikorun loit sa, pololle haltijalles aarteen soit sa.
Sa simpukkani sairas, kiitos sulle, ah, tuskastakin, jonka tuotit mulle!
Kuink' oisin sua ilman köyhä, pieni! Sun kanssas jumaloihin kulkee
tieni.

AAMUKUVA.
On aikainen aamu. On auringon varhainen valtakunta.
Elo elpyy ja nuortuu. Käsivarret Maa-emon sorjina suortuu; se on
heräävä lapsi, min itkusta vielä on kostea hapsi; oli yöllä se nähnyt
synkeää unta, sitä säikytti haamu; mut aavehet kauhun jo armaassa
aamussa unhottuivat.
Yön usvat nyt uivat sen yllä kuin satujen välkkyvä perho, kuin auer ja
ruskoisten hattarain verho, kuin kaaret kaunihin uhrisauhun....
Ne nousee liepeiltä lempeäin lehtoin kuin puolesta lempeäin
elämän-ehtoin; oi, että taas kukkia tulvis maa ja tuoksuis yrtit ja ruusut
aukeis