Liesilauluja | Page 2

kotia....

Osani yksin on taistelut sotia elämän tään.
Tuskani syytä en tohdi ma sanoa kenellekään....

ONNEN OVI.
Kerran sykki mua varten syvä, lämmin ihmispovi, kerran oli mua
varten avoimena onnen ovi.
Ma en hullu ymmärtänyt; sydämeni tuskan peitin, oven työnsin oudon
kiinni, ystäväni ainoon heitin.

ORPO.
Voi eron taakkaa! Joka päivä sen painoa lisää. Sua orpo ma itken kuin
lapsi itkevi isää.
Ma kyynelin kuljen elon pimeää, pilvistä kujaa; Sun turvaasi kaipaan,
kädenantoas hellää ja lujaa.
Ja silmiäs itken ja äänesi helkettä hyvää. Voi eron taakkaa, voi
orpouttani syvää!

HUURRETTA.
Kylmät, valkeat lumikkokiteet latuja laittaa, somat, särmäiset sokkeloni
teet taruja taittaa jäisehen veteen, pintaan aution joutsenlammen,
oksihin tammen, harteille, hiljaisen, nukkuvan tarhan Sieluni eteen
valkeat höytyvät kuvia kutoo, kuvia herkkiä haaveen ja harhan....
Talven säähän suven kyynelet satuina putoo, käyden jäähän....

OI ÄITI!

Eräänä suruisena iltana suurkaupungissa. (Marcel Martinet.)
Oi äiti, en taida rakkauttani ilmituoda, en sanoa mitään; sen saat sinä
anteheks suoda: ei sellaista sanota. Sua rakastanhan niin äärettömästi.
Miks olet niin kaukana? Oi, luokseni saa, kipeästi sua kaipaan, mun
syömmeni kärsii....
Oi äiti, ma lempinyt oon, sitä ainakin kuvitellut. Myös he, nuo naiset,
nuo hempeät hairahtuvaiset, tummat ja vaaleet, he luulivat samoin, ei
pahoja olleet he kutkaan mun lapsensyömmelleni, mi palkaksi lemmen
polot armahat tuskahan syöksi: ei rakastanutkaan.
Tuo täytyi sanoa heille, he kärsivät siitä, eivätkä ymmärtäneet; ja
sentään ei kironnut kukaan, ei kantanut kaunaa. Mut tyhjäksi jäin,
soluin kaarnana virran mukaan.... Oi äiti, mun syömmeni kärsii....
Oi äiti, oon kaupungissa, sen turulla tuomitulla; niin kylmä on mulla,
on syömmeni sairas.... En miehiltä lohtua löydä, ei sydäntä, sielua
suoraa heillä: peljäten pettyä elämän teillä he pahoiksi asestuvat.
Näin kulkea pakko on väkevän lailla kuin mitään ei sielu ois vailla, tuo
sielu, mi kärsii, oi äiti, kuinka se kärsii....
Oh, aivan pieni ma oon yhä vielä ja turvaton, mun syliisi ikävä on, oi
äiti, mua otsalle suutele hiljaa kuin ennen, ja sävelellä mua vienolla
tuudita, hellä! Mut tuskaani viihdyttää et enää voi, se ainiaks itkemään
jää, se pisaroi verta ja pisarat hitaasti kierii, en muuta ma tee kuin
katson, kuinka ne vierii....
Näät nyt, miten hauras ma olin. Miks päästit mun maailmaan yksin!
Emon armahan arvoa tiennyt en lähteissä silloin. Oi äiti, nyt tiedän ja
kärsin....
Tule äiti, ma pelkään! Mua miehet ei tunne, tylymielin he vierovat mua,
pahat naiset mun vyöttävät vieden kunne ma itse en tahdo. Oi tule, ma
pelkään.... Sun lempesi yksin on hyvä, ijät kestävä, syventyvä. Oi tule,
mua kuolema vaanii, oi äiti, mun syömmeni kärsii....

Minut helmaasi sulje kuin ennen lasna! Ujo, hiljainen lapsi ma olin, sen
muistat, en leikkinyt paljon. Ota luoksesi taas, käsivarsille nosta ja
kantaos kauas pois! Taas kehdossa pienessä uinun ma niinkuin muinoin,
ja kaihtimet valkeat, vanhat yli unteni kumartuvat, myös niiden
kuluneet kuvat, nuo leikkivät lapset ja perhot.... Oi, kultaiset muistot!
Oi äiti, oi äiti, sydänkäpysi kuolee, tää vankila tappaa hänet! Tule pian,
mun syömmeni kärsii....
Tule pian, oi äiti, emo kallehin, helmasi avaa, taas raoita mulle sadun
huntua punertavaa; unelmoida ma mielin ja vaipua uneen.... Elon
aavikon polttava hiekka vedet silmästä hiertää; unelmoida ma mielin ja
sitten kuolla. Tule, vie minut pois, ota luoksesi, lempee, mi osaat
anteeksi antaa, siks että oot kärsinyt, saanut tuskia kantaa, siks että oot
äiti. Ma kaipaan anteeksi-antamusta, sun suutelos armaan valkeaa
siunausta. Tule luokseni, äiti, mun syömmeni kärsii....

PALKOVENHOLLA.
Olen heitetty yksin, yön aution selkään. Voi, maailma, kuinka sun
yötäsi pelkään!
Lien aavalla keinuva kaarnankuori, meri yllä ja alla kuin vyöryvä
vuori!
Lien kaislanen taittuva talven tyrskyyn, laps palkovenholla eksynyt
myrskyyn.
Ei ystävän kättä, ei tähteä, rantaa! Syvyyden helmaan matkani kantaa.

TAKATALVI.
Oi valhe-unta varhaiskeväimen! Sit' irti sydämestäin saa ma en. Siell'
yhä alla lumihunnun, jään tuo mennyt päivä soittaa säveltään....
Ja virpi kuollut poveen päivien valittaa sieluun jäytäin, nälvien: täss'

ainut toivo köyhän kylväjän, vei takatalvi viljat elämän!

YKSINÄISET.
Kuin aaveet käymme elon mailla näillä ja tuomittuina yksinkulkuhun,
mut kuormaa kahden eest' on olkapäillä: ma vuokses kärsin, puolestain
sa mun.
Niin lähellä ei ystäväänsä kenkään kuin me kaksi yössä sydänten, mut
huojentaa ei salli onnen senkään elomme taakkaa murhe yhteinen.

VANHA KANTELO.
Niin kummalta tuntuvi sielussain kuin ois se taas onnen puolla, kuin
kielet vanhojen aikojen taas alkais humista tuolla.
Ma kuulen sointuja rinnastain taas pitkien vuosien takaa, otan esille
onneni kanteleen, mi jo hyljätyn unta makaa.
Ma katselen vanhaa ystävää, ja mielehen muistoja herää, univarjo
liittyvi varjohon ja soinnut sointuja kerää.
Niin kummalta tuntuvi sielussain kuin juhlis se joulun alla, kuin olisin
löytänyt onneni taas, min hukkasin maailmalla.

TALVIKULKUSET.
Istumme ajan orhien reessä, yö on yllämme, kuilut on eessä.... Raukat
me rientäjät, minne vie tiemme? Päivänkö puolella huomenna liemme
vaiko on hautamme syvänteessä!
Matka vierii, reen jalas luistaa.... Maantien kuuset menneitä muistaa:
paljon ne näkivät, ei vielä tätä, että näin suur olis vääryys ja hätä. Hiljaa
ne lumista hiippaansa puistaa.

Kuuluu kulkuset uuden vuoden.... Uuden turman