Lea; Margareta | Page 4

vaan ei hänen isänsä kullan
tähden, ja Lea lempii häntä ja tahtoisi mennä hänen vaimoksensa, mutta
toisin on isäni tahto. Ah, kuinka katkerata erota sinusta, sä päiväni
lempeä! Sinua lemmin, vaikka oletkin Sadusealainen etkä usko, että
kuolemme elämään ijankaikkisesti. Mutta ehkä uskot toki, vaikka et
usko, ehkä epäilet, nuorukainen, kaunis ja ylevä. Ylevä sä olet kuin
Jerikon palmupuu, joka taivaan korkeudessa humisee, ja kaunis sä olet;
ihanata ompi sua katsella kuin Nebon harjalta luvattua maata. Niin sua
sieluni kuvailee. Mutta jalompana, kirkkaampana seisoisit mun
edessäni vielä, jos uskoisit taivaallista oppia Natsaretin profeetan
suusta. (Istuu.) Oi! ei poistu mielestäni ihmeellinen mies, ei hänen
haamunsa, ei hänen äänensä helinä; ja pyhänä tarinana väikkyy
muistossani mennyt päivä ja mennyt valvottu yö. (Unisena.) Sun
jalkojesi juurehen, punehtuen kainosti, minun sieluni vaipua tahtoo ...
vaipua, nukkua ... nukkua uneksimaan suloisinta unta. Siitä alkaa
pelastuksen tie, Jumalan valtakunnan tie. Sinne minua saata ... saata
minua sinne, laupias Goell (Nukkuu.--Aram tulee.)

SEITSEMÄS KOHTAUS.
Aram. Lea.
ARAM (erikseen). Hän on nukuksissa; hän lepää viattomuuden
rauhallista unta. Ihanasti sievä huntu, muodostaen monikiemuraista
valkeata pilveä, peittää sun pääsi, ja somasti tummat kiharasi
kierteleikse tämän valkean huivin alla. Sun hameesi, mukaellen
orjantappura-kukkasen punertavaa pukua, sulkee sun hienoon
verhoonsa, mutta ei kuitenkaan sulje eikä peitä käsivarsiasi
kyynäspäistä sormiesi ruusuisiin päihin asti; vaan paljastettuina ne
kimmeltävät, voittaen päivän kirkastaman lumen Libanonin
kukkuloilla.--Tämä kuva mua viehättäen vetää publikanin huoneeseen,
tuon miehen majaan, jota juutalaiset vihaavat. Toki; miksi vihattu, jos
virkaansa hän toimittaa kunnialla? Mutta itsekäs ja taikauskoa täynnä
ompi Israelin kansa. Mutta minä, muistaessani sinua, armahani, tahdon
katkaista kaikki, mikä voisi väliämme himmentää. Sinua kohden aina,
vaikka Gehennan yöhön saakka, tahdon rynnistää, halkaisten
vastuksien synkeät seikat.--Lea, katsellessani sinua, uneksuneena
tuossa, tahtoisinpa melkein uskoa, että sinussa on kuolematon sielu.
Uskoisinko, aattelisinko niin? Löytyyhän kuitenkin myriaadeja, joiden
rinnalla luontokappaleen ei tarvitse juuri hävetä. Missä on siis erotus?
Olisiko se mahdollisuuden siemen ihmislapsen povessa, joka siirtää
hänen elikosta äärettömän kauvas? Mitä aattelen? Mitä uskon?-- En
tiedä, en tiedä! mutta ihastuksella katselen impeä tuossa, ihastuksella ja
polttavalla vaivalla; sillä hän on kaunis kuin serafim, ja on hän ehkä
huomenna Joaksen oma. Oi, kiusallinen aatos, aatos tuskaa täynnä!
Hänkö kerran on lepäävä povella, joka tuossa nyt huokuu hiljaisessa
autuudessa? Hän! Sinä suloisesta pureskeleva mato, katkaise jo
sydämmen juuret kaikki! Hänkö nauttisi näiden huulien pyörryttävää
hekkumaa, Saaronin pyhää ruusua tuossa? Mutta, Joas, haa, minä
varastan sun kukkaseltasi ylimmäisen hunajakasteensa pois! (Suutelee
Leaa, joka heräyy.--Aram poistuu hänestä muutaman askeleen.)
LEA. (Nousee ylös.) Aram!
ARAM. Lea!

LEA. Aram, mitäs teit?
ARAM. Mitä tein minä, Lea?
LEA. Mitä tiesin minä, mitä tiesin minä,--ah, taivaan ihanuus!--mitä
tiesin minä?
ARAM. Ja minä?
LEA. Vaiti! Minä kurja punehdun ja häpeen, ja taasen häpeen ja
punehdun. Vaiti, Aram, vaiti! Sinä ansaitset rangaistuksen.
ARAM. Rankaise minua!
LEA. Joaksen puolesta sen teen.
ARAM. Etkö itse puolestasi?
LEA. Voi! minä mieletön yht'aikaa sinua nuhtelen ja kiitän. Kiitän? Älä
luule! Rangaista sua tahdon, rangaista! Älä luule, älä luule! Voi, mikä
moninkertainen hulluus! Mutta katso naisen luontoa, katso äläkä
ihmettele.--Aram, Aram, miksi teit niin ihanasti tämän pahan työsi?
Aramin suudelmasta herätä ompi suloista niinkuin taivaan manna,
suloista kuin taivas itse; mutta älköön niin kuitenkaan tapahtuko, ei, ei,
mun ystäväni, ei! Aram, kuule suustani katkera sana, sinun katkera
kuulla, mutta minun ehkä vielä katkerampi lausua. Ystäväni, älä avaa
koskaan enään tämän huoneen ovea. Minä lemmin sinua, mutta, mutta
vaimoksesi en tule. Joasta en lemmi, mutta vaimoksi hänelle täytyy
minun mennä; sillä niin on isäni tahto, jonka olen Jumalan nimessä
täyttävä. Tiedä, hän on nyt sulhaiseni; hänelle olen luvannut
sydämmeni, eloni ja olentoni kaiken.
ARAM. Tämä on päätetty siis?
LEA. Ainiaaksi.
ARAM. Eikä enään toivon haamettakaan löydy.
LEA. Ei, ystäväni. Mutta ole kuitenkin lohdutettu, sinä unohdat minun

pian ja valitset itsellesi Jerikon palmumetsissä toisen morsiamen.
ARAM. Nyt olkoon hautani se morsian, jonka helmaan vaivun.
LEA. Aram, Aram, miksi riehut?
ARAM. Miksi eläisin enään?
LEA. Sielusi autuuden tähden.
ARAM. Hm.
LEA. Älä kiellä pois, älä kiellä pois meidän taivaallista kotoamme.
Ethän toki milloinkaan ole vahvasti vakuutettu siitä, että totisesti niin,
kuin tahdot uskoa nyt, ovat elämän ja kuoleman asiat. Siis älä seiso
tyytyväisenä tässä tummassa sumussa, vaan katsahda aina kauvemma
ja rukoile taivaan isää, että avaisi hän silmäsi huomaitsemaan armonsa
valkeutta. Käy kuulemaan Natsarenusta, käy hänen oppiansa
kuulemaan.-- Sano, mitä aattelet hänestä.
ARAM. Miesi ihmeellinen, jos niin hän on kuin maine sanoo.
LEA. Hän saarnaa meille autuitten evankelioa, neuvoo meitä väsymättä
rukoilemaan ja lupaa meille viimein voiton kruunun. Hän itse, vaikka
jalo ja puhdas niinkuin korkeuden kirkas vahvuus, rukoilee sittenkin
usein ja hartaasti meidän isäämme, jonka asunto on taivaassa. Suotko
minun kertoa mitä näkivät silmäni eilen, laskiessa kauniin päivän?
ARAM. Kuultelenpa mieluisasti.
LEA. Katso, kun seurassa monilukuisen kansan tulimme erään korkean
vuoren juurelle, katosi joukostamme äkisti vieraamme Galilean maasta,
katosi eikä kenkään tietänyt mihin. Mutta pianpa minä ja kaksi
matkakumppaniani näimme hänen astelevan vuoren varjokasta rinnettä
ylös himmeitten öljypuiden suojassa. Rupesimmepa kohta kilvan ja
kaartaen juoksemaan ylös; ehdimme