Lauluja ja ballaadeja | Page 5

on,

sydämes kallihimpi.
Oi, iät päivät tuota vaan

ma hartain mielin soisin,
ett' onnekkaaksi
ainiaan
mä tiesi tehdä voisin.
Sä hälle, taivas lempeä,
suo riemua
vain seestä!
Kanss' armaan elää mielin mä,
käyn kuoloon armaan
eestä.

Jos Parnassolle nousta voisin.
Jos Parnassolle nousta voisin,
tai runon hetteillä mä oisin,
niin
sulokielin ilmi toisin,
kuink', armahin, sua lemmin.
Mut Corsincon
vain siintää tuolla!
Runottareni Nithin vuolla
sä itse oot, kun Pohjan
puolla
ma laulan, kuin sua lemmin.
Siis, runotar, suo soinnut mulle
ja innon sanat ihailulle,
kun
suviaamuun laulan sulle,
kuink', ainoinen, sua lemmin.
Niin norjin
liikkein haassa leijaat:
nään hoikan vartes, silmäs seijaat,
mun
veikeänä luokses veijaat, --
kautt' taivasten, sua lemmin!
Öin, päivin, kentällä ja ko'issa
sua muistan, helkyt lauleloissa,
et
aatoksistain ole poissa;
kuin henkeäin sua lemmin.
Vaikk' aavain
taa veis tieni milloin,
pois maille, miss' on päivä illoin,
ma kuoloon
saakka vielä silloin,
myös sielläkin sua lemmin.
John Anderson.
John Anderson, mun ystäväin,
kun vietettiin me häät,
sull' oli
mustat hiukset
ja sorjat poskipäät.
Jo otsaas kurtut sait, John,
ja
lunta hiuksiss' on;
mut siunaan valkohapsias,
mun ystäväni, John.
John Anderson, mun ystäväin,
kun noustiin kukkulaa,
sun kanssas
monta päivää
mä vietin riemuisaa.
Nyt alas kulku käy, John,
mut
tiemme yksi on;
ja rinnan laaksoon uinutaan,
mun ystäväni, John.
Tarhuri Jörö-Jaakko.
Kun kevät saapuvi kukkasin,
ja puut käy puistossa lehtihin,
niin
touhut, touhut on sullakin,
sa tarhuri Jörö-Jaakko.
Vuot kaikki
kuohuvat vaahtivöin,
taas rastas lempeä laulaa öin,
sa tunnet
tuoksua lehvistöin,
voi, tarhuri Jörö-Jaakko!
Jänis aamukoissa kun jättää haat,
maas penkoo, popsien istukkaat,


läpi kasteheinikon hätään saat,
sa tarhuri Jörö-Jaakko.
Kun päivä
painuvi läntehen
ja sulkee yöksi jo uutimen,
luo armaan lähdet sä
rientäen,
myös tarhuri Jörö-Jaakko!
Tullut läpi viljan.
Viljast' tullut, pikku rukka,
läpi viljamaan;
on kosteana helma,
sukka,
viljast' tullessaan.
Jenni on kuin aurankukka
viljass' ainiaan:
on kosteana helma, sukka,

viljast' tullessaan.
Jos sun, kukka, kohtas Jukka,
viljaan hiipien!
Soi ehkä Jukka suuta,
kukka, --
nähnyt ken?
Jos sun, kukka, kohtas Jukka,
tullen läpi haan!
Soi ehkä Jukka suuta,
kukka, --
käynkö kertomaan?
Jenni on kuin aurankukka
viljass' ainiaan:
on kosteana helma, sukka,

viljast' tullessaan.
Jaska, sa siellä!
Jaska, sa siellä,
tiedustas vielä,
suostunko kullaksesi
Jaska, sa
siellä!
Jos kysyt kullakses,
ehkä en kiellä.
Pyydäskin kullakses
tässä nyt
tiellä!
Lienetkö tullakses
suukoinkin vielä:
vaatinet kullakses,
ei sua
niellä!
Jaska, sa siellä,
tiedustas vielä,
suostunko kullakses!
Jaska, sa
siellä!
On kaihoin syynä mielitietty.

Ma kaihoan -- mut vaiti oon, --
on kaihoin syynä mielitietty!
Oi,
yksin pitkät talviyöt
mun valvomaan saa mielitietty.
On tuskaks
mielitietty!
On riemuks mielitietty!
Mun kiertämään vaikk' ääret
maan
vois saada mielitietty!
Sä lemmen puhtaan valtias,
oi, ota turviis mielitietty!
Sä hymys
hellä häneen luo,
tuo kaukaa kotiin mielitietty.
On tuskaks
mielitietty!
On riemuks mielitietty!
Mun sais -- oi, mihin kaikkeen
mun
vois saada mielitietty!
Viime suudelma nyt sulta.
Viime suudelma nyt sulta, --
hyvästi, ja iäks, kulta!
Murhein sulle,
kyynelöiden
pyhitän mä kaipuut öiden.
Sit' en kurjaks sano vielä,

kelle toivo tuikkii tiellä:
Mulle ei näy lohdutusta,
tähdetön on yöni
musta!
Houreen huumako mun sytti?
Ei sua vastustaa voi, tytti!
Näin sun
vain, ja sydän kiehtyi,
sinuun vain se iäks viehtyi! --
Ei ois oltu
lemmekkäitä,
lemmess' ei niin lyhytpäitä,
tultu yhteen, -- menty
eriin,
sydän nyt ei sortuis veriin.
Hyvästi, sä viehkein, vienoin!
Hyvästi, sä hennoin, hienoin!
Sulle
ilot, onni lauha,
toivo, lemmenriemu, rauha!
Viime suudelma nyt
sulta, --
hyvästi, ja iäks, kulta!
Murhein sulle, kyynelöiden

pyhitän mä kaipuut öiden.
Jäi talven valta taa.
Jäi talven valta taa, ja vihdoin suvi saa,
taas laulelut pikkulintuin soi;

ilo täyttää keväthaan, mut murhe mun on vaan,
kun kulta mun
hylkäsi, oi!
Haan ruusukukan luo, miss' soluu sinivuo,
nyt perhonen liihotella voi;

sydän pieni sykähtää, se lemmen lumoon jää,
mut kulta mun

hylkäsi, oi!
Kuin aurinko, mi käy ja horjuvan ei näy,
mun lempeni on
muuttumaton,
mut perhon on kuin kuu, mi aina uudistuu
ja jo
käänteessä vaihtunut on.
Mun sääli on, kun mies, mi kylmäks tytön ties,
pois lempensä
ainiaaksi soi!
Mä itsehän sen koin, kuink' on hän onnetoin:
-- ei
kenkään häntä hoivata voi!
Mieleni on raskas.
Mieleni on raskas, mä itken yöt ja päivät;
aikaa sitten riemut ne
vieraiks mulle jäivät:
mä hyljättynä yksin saan kuormaani kantaa,
ja
säälin sulo hoivaa ei kenkään tahdo antaa.
Lemmellä on auvot, ma tunsin sen leimun,
lemmellä on murheet, ja
tuskihin se vei mun;
mun vertyy sydän kuiviin, ma vuodosta haavan

jo herpoovan sen tunnen ja rauhaa pian saavan.
Onni olis tuolla, miss' istuimme rinnan
kirkkaan puron luona ja
lehvistöissä linnan;
siell' ystäväni astuu, mua muistellen varmaan, --

oi, silmät pian pyyhkis hän ikävöivän armaan!
Niin vapaa olin, riemuinen.
Niin vapaa olin, riemuinen,
kun lauloin aamukoihin;
mut lännen
poika, kankuri
toi tuskaa lauleloihin.
Kun käytte, tytöt, kankuriin
ja viette sinne työtä,
niin taivaltaa te
muistakaa
taas kotiin ennen yötä!
Mun laittoi äiti kaupunkiin:
"Käy, kehi kankaas loimi!"
Mut
kehinpuuta käyttäissäin,
toi sydänhuolta toimi.
Ja kaunis lännen kankuri
sai kuteelle jo kankaan;
kuin pauloin sitoi

sydämein
hän joka niiden lankaan.
Vait istuin siinä kehien,
kun sukkula se ensi;
mut kaiteen joka
iskuhun
mun veret poskiin lensi.
Kuu verkkaan vaipui läntehen,
loi yöhön kalvaan valon,
kun kaunis
lännen kankuri
mua saattoi kautta salon.
Mit' toivottu ja tehty lie,
se salaan jäädä sietää;
mut oi! ma pelkään,
kohta sen
jo kylät kaikki tietää.
Kun käytte, tytöt, kankuriin
ja viette sinne työtä,
niin taivaltaa te
muistakaa
taas kotiin ennen yötä!
Gallan rannalla.
Pojat sorjat on Gallan rannan,
pojat sorjat on Gallan rannan!
Puron
poikki ma seuraan armastain
ja kahlaten helmoja kannan.
"Yli otsas kutrit ne kaareutuu,
niin siintää silmäs, sä impi pieno;

niin hohtaa posket, ja hymyy suu,
joka suukosta rakkaammaks saan
sun, vieno!"
Yli kangasmaan, yli kanervain,
yli hienon, huuhdotun sannan!

Puron poikki ma seuraan armastain
ja kahlaten helmoja kannan.
"Pois vaapukkaan läpi viitojen,
pois vaapukkaan, oma kulta vieno!

Hävis sukkanauhas silkkinen, --
nyt mättäällä istuu ja itkee pieno!"
Pojat sorjat on Gallan rannan,
pojat sorjat on Gallan