Lastuja IV-VII | Page 2

avaan mist? tahdon ja suljen milloin mieleni tekee. Ymp?rist?ni on ja el?? edess?ni ainoastaan semmoisena, miksi min? sen eteeni loihdin.
Ja min? loihdin mets?t t?yteen omia olennoitani, kansoitan tiet ja tanhuat omilla tuttavillani, joita eiv?t muut n?e kuin min? eiv?tk? tuntisi, jos n?kisiv?tkin, annan oman kauneutensa maisemilleni, kaikki on minun ja ilman minua ei ole mit??n. Se on minun tuuleni, joka tuolla ulkona ikkunani alla hongassa humisee, se on minun laineeni, joka loiskii rannan kivill?, ja jos myrsky nousee ja korpi mylvii ja salo soi, on se kuin minua varten nostettu ja on kuin se minun tunteitani tulkitsisi. Minulle tuikkaa t?hti, minulle kuumottaa kuu, minulle sytytt?? pohjan per? soihtunsa, sill? min? en n?e enk? usko olevan muita niit? n?kem?ss? tai kuulemassa.
Astun ulos pimeyteen. Koivut haastaa, kuuset kuiskaa, ovat kuin olisivat odottaneet ja nyt ilmoittaisivat toisilleen salaisin merkein, ett? siell? h?n tulee, yst?v?mme ... siin? h?n nyt on ... ettek? n?e?... saattakaa h?nt? yh? edelleen! Kuljen puulta puulle, ja n?re nousee kuuseksi silmiss?ni, lepp? luopihe tammeksi, kataja kohotaikse hongaksi, kaikki ovat yht? korkeita ja yht? kauniita. Suo on kuin kukkiva niitty, ja matala m?en harjanne muuttuu taivasta tavoittelevaksi vaaraksi--ja siksi he kaikki minua yst?v?n??n terveht?v?t.
Haparoin kotiani kohti, jossa kaikki jo nukkuvat ja josta vain oman ikkunani tuli viel? tuikkaa. P?iv?ll? ved?n uutimet eteen, mutta y?n tullen ne avaan ja annan pimeyden paistaa sis??n. Se on kuin pohjattoman meren pinta, joka ei peloita eik? puistata, vaan luopi vain rauhaa rintaani ja syvyyksien sopusointua sieluuni. Se on kuin kaikupohja, josta kaikki, mit? siihen heit?n, kimpoaa kiitollisena, suurennettuna ja monistettuna takaisin: pieninkin ajatus ja ep?m??r?isin tunne, jotka arkoina aurinkoa karttavat, uskaltavat ulos ja palaavat isoina ja itsetietoisina takaisin, sanoiksi sointuakseen.
Sin? siunattu syksyinen H?m?rikk?, sin? ihana talvinen y?, sin? pohjolan pimeys, joka p??st?t t?hdet taivaalla tuikkamaan, panet pohjan tulet palamaan, n?yt?t tiet? taivaitten perille, jota ilman ei joulukaan joululle tuntuisi, ei ihmiskunta Luojalle kiitoksensa uhritulia sytytt?isi, joka vapautat mieleni aineen aherruksista ja annat minut taas itselleni takaisin--ilolla otan sinut taas vieraakseni ja kaiholla heit?n sinulle hyv?stini, kun pitenev? p?iv? ja kes?inen Koitar sinut karkoittaa.

TUISKUTTAISIT LUNTA, TALVI...
Tuiskuttaisit taas lunta, talvi... Tuiskuttaisit taas lunta teille, joita kaiken maailman matkamiehet niin ylpe?sti kellossa ja kulkusessa ajavat ja huutavat ja hoilaavat; ja tiepuoliin, joita toistensa ohi pyrkiess??n polkevat; ja maantienojiin, joihin kiihke?ss? kilpailussaan kaatuilevat ja joiden valkoisia hankia huppuroidessaan tallaavat...
Tuiskuttaisit kyl?in poluille, jotka likaisina talosta taloon luikertelevat ja joita kaikki kansa orjallisesti astuu eik? uskalla toinen oikaista suoraksi sit?, mink? toinen kerran sattumalta v??r?ksi k?vi; ja talojen tanhuville, joihin el?m? on askeltensa l?htem?tt?m?n likaleiman painanut ja joka ei irtaudu siit? pikalla eik? rautalapiolla. Tuiskuttaisit ennen hiihdetyt ladut umpeen ja puutiet piiloon ja hein?tiet tukkoon ja viittatiet tulvilleen; ajaisit kujat kukkuroiksi ja aidat hautaisit ja veturit ja junat kinoksiin kiinni...
Pyrytt?isit ihmiset ja el?imet luoliinsa ja ovet ulkoa telkitsisit, etteiv?t viisiin vuorokausiin ulos uskaltaisi... Niin saisinhan n?hd?, ett? on isompansa ihmisill?kin, ett? on vertansa valloillakin; saisin n?hd? heid?t kerran taas voimiensa takaa ponnistelemassa ja kaikki kyl?n miehet lumiaurain ??ress? ?ykk?m?ss? ja tekem?ss? teit?, joiden eiv?t en?? luulleet tekoa tarvitsevan; ja avuttomina saisin kuulla veturih?rk?in syd?nmaan taipalilla kinosten keskess? mylviv?n.
Saisin n?hd? t?m?n maailman kilpa-ajojen hetkeksi keskeytyv?n, ei yhden toisestaan edelle p??sev?n, vaan kaikkien rekien yst?vin? yhdess? jonossa kulkevan...
Saisin n?hd? koskemattoman lumilakanan levenev?n yli vetten ja vainioiden ja yli salojen ja soiden, ja saisin luulla, ett? koko maailma sen alla on ihana ja puhdas, ja uskoa, ett? kettu, jonka y?llinen j?lki kuin aave kyli? kiert??, on sen ainoa asukas...
Tuiskuttaisit sent?hden taas luntasi, talvi, puhdistaisit maailman, peitt?isit pois kaikki vanhat polut, ja pakottaisit ihmiset itselleen uusia uria aukomaan.

TAKALISTO.
Min? rakastan sinua, min? ihailen sinua ja min? ik?v?in sinua, taloni takalisto, ja sin? olet minusta ihanin seutu maailmassa...
On varhainen syksyinen aamu, ei ole aurinko viel? noussut ja heikosti kuumottaa vasta koi. Kaikki nukkuvat viel? talossa ja kyl?ss?, eik? ole kukkokaan laulanut.
Hiivin hiljaa huoneestani, pihanp??kamaristani, otan pyssyni oven pielest?, p??st?n koirani siteest??n ja l?hden sinne, minne mieleni minua y?t ja p?iv?t vet??.
Se on ruma tie, joka sinne saattaa, ohi tarhan ja siin? m?rehtiv?n lehmikarjan, savinen ja likainen, ja reunat ovat paljaiksi jyrsityt, mutta minulle on se mit? ihanin toiveitteni tie, joka kuljettaa minut salaper?isi? seikkailuja kohti. En kertaakaan l?hde sit? kulkemaan rauhallisin rinnoin, vaan aina on syd?mess? hoppua ja aavistusta. Se vie pellon nurkkaukseen, jossa se v?h?n laajeten kulkee riihen ja pajan v?list?, jotka vain sen salaper?isyytt? lis??v?t. Sill? ne ovat talon haltiain asunnoita nuo, riihi ja paja, ja niiden kohdalle saakka uskaltavat mets?nkin v?et taloa l?hesty?. Siin? k?y kettu kiertelem?ss?, siit? py?r?ht?? j?nis takaisin, niiden ymp?rill? asustaa pelto-pyyparvi ja heid?n vainoojansa valkea talvikko. Riiheen ruumiitkin kannetaan, ennenkuin haudan haltuun uskotaan. Raja on siin? kahden maailman, ver?j?, joka ihmisten asuinsijoilta viepi pois Tapiolan tiluksille.
Olen p??ssyt ohitse kenenk??n n?kem?tt?. Riihinummen yli viev? kivipohjainen polku kumahtaa jalkani alla, ja tuskin on talo kadonnut lepikon taa ja rannaton mets? auennut eteeni, kun jo teeriparvet jostakin l?hemp?? ja loitompaa kukertavat minut tervetulleeksi.