Kuningas Lear arolla

Kuningas Lear arolla

The Project Gutenberg EBook of Kuningas Lear arolla, by Ivan
Turgenev This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and
with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away
or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org
Title: Kuningas Lear arolla
Author: Ivan Turgenev
Translator: Samuli Suomalainen
Release Date: March 13, 2006 [EBook #17975]
Language: Finnish
Character set encoding: ISO-8859-1
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK
KUNINGAS LEAR AROLLA ***

Produced by Tapio Riikonen

KUNINGAS LEAR AROLLA
Kirjoitti
I. Turgenjew

Suomensi Samuli S.
G. W. Edlund, Helsinki, 1886.

Kuningas Lear arolla.
Kerran talvi-iltana olimme koolla vanhan yliopistokumppanimme luona.
Meitä oli viisi kuusi henkeä. Rupesimme muun muassa keskustelemaan
Shakespearesta, hänen tyypeistään, siitä, kuinka tarkkoina ja todellisina
ne on vedetty esille aivan keskeltä ihmiselämän hyörinää.
Ihmettelimme heissä elämän totuutta, jokapäiväisyyttä. Jokainen meistä
oli nähnyt näitä tyypejä ja tiesi mainita jonkun Hamletin tahi Otellon
tahi Fallstaffin, jopa Rikard kolmannen ja Makbetinkin (viimeksi
mainittuja tosin vaan mahdollisuutta myöten).
-- "Mutta tiedättehän, hyvät herrat," huudahti meidän isäntämme,
ikäpuoli mies; "minäpä tunsin kuningas Learinkin!"
-- "Mitenkä?" kysyimme.
-- "Niinpä vain! Tahdotteko, niin kerron teille?" Ystävämme aloitti
kertomuksensa.

I.
Lapsuuteni ajan ja ensimmäiset nuorukais-ajat hamaan viidenteentoista
ikävuoteeni saakka elelin maalla, äitini, rikkaan tilan-omistajan, luona
X:n läänissä. Luulin kuin luulinkin, että jo näiltä ammoisilta ajoilta jäi
muistooni lähimmäisen naapurimme erään Martin Petrovitsh Harlow'in
kuva. Ja tuskinpa moinen kuva muistosta ottaisi haihtuakseenkaan;
mointa miestä en ole sittemmin elämän päivinäni nähnyt. Kuvailkaa
mielessänne mies, suuri kuin jättiläinen! Kookkaasen ruumiisen oli
liittynyt suunnaton pää, aivan välittömästi, -- ei kaulan jälkeäkään;
keltaisenharmaa tukka kohota pöyrysi kuin hyväkin ruko, alkaen
melkein pörröisten kulmakarvain juurilta. Sinerväin, melkein kuni

kuorittujen kasvojen laajalla tanterella istua jörrötti paksu pahkanenä;
siinä ylpeästi siiraili pari pikkuruisia sinisiä silmiä; siinä myös aukeili
suu, pikkuruinen sekin, mutta vino, halkinainen, samaa väriä kuin koko
kasvotkin. Ääni tuli tästä suusta tosin käheänä, mutta erinomaisen
kovana ja kumisevana. Hänen äänensä piti samaa elämää kuin
kimpullinen kankirautoja, jotka pannaan rattaille niin että toinen pää
letkuu ulkona ja joita sitten lähdetään vetämään huonosti kivitettyä
katua myöten. Harlow puhui aina niinkuin olisi huutanut jollekin
kovassa vastatuulessa leveän kuopan yli. Vaikea olisi ollut sanoa, mitä
Harlow'in kasvot milloinkin ilmaisivat: niin laajat ne olivat. Yhdellä
silmäyksellä noita kasvoja välistä ei ennättänyt nähdäkkään. Mutta
vastenmieliset ne eivät olleet -- oikein niissä asui jonkunlainen
mahtavuus; hyvin olivat oudot ja kummalliset. Ja millaiset olivat
hänellä kädet -- patjoja nekin! Entä sormet, entä jalat! Muistan minä
vielä, kuinka kunnioittavaa kauhua minä tunsin, katsellessani Martin
Petrovitsh'in kaksi-kyynäräistä selkää ja hartioita leveitä kuin myllyn
kivet. Hänen korvansa ne minun enimmän hämmästyttivät! Rinkilä
mikä rinkilä: siinä laskokset ja palmikot ja kaikki: ja posket ne noin
vaan kannattelivatkin niitä puolelta ja toiselta.
Kesät talvet kävi Martin Petrovitsh viheriästä verasta tehdyssä
kasakinissa,[1] jota kiinnitti vyötäisille tsherkessiläinen vyö; jalassa oli
rasvanahkaiset saappaat. Kaulusta en nähnyt hänellä milloinkaan, ja
mihinpä sen olisi sitonutkaan? Hän hengitti pitkään ja raskaasti kuin
härkä, mutta astui hiljaa. Näytti siltä kuin hän huoneesen jouduttuaan
olisi alin-omaa peljännyt särkevänsä ja kaatavansa kumoon kaikki,
jonka vuoksi hän siirtyelikin paikasta toiseen varovasti, enimmäkseen
vaan kuve edellä, ikäänkuin varkain. Voimaa hänellä oli todellakin
kuin Herkuleella, ja siksi hän olikin suuressa arvossa pidetty mies
paikkakunnalla: sankareita kunnioittaa meidän kansa vielä tänäkin
päivänä. Kulki hänen voimastaan tarujakin kaikenlaisia. Kerrottiin että
hän oli metsässä kerran kohdannut karhun, ja vähän puuttui ett'ei
paiskannut karhua maahan. Kerrotaan kuinka hän mehiläispesillään
kerran oli tavannut vieraan talonpojan, varkaan, ja heittänyt miehen
hevosineen rattaineen päivineen yli aidan, ynnä muuta semmoista. Itse
hän ei koskaan voimillansa kerskaillut.

-- "Jos minun käsivarressani asuu siunaus", näin hän puheli, "niin
Jumalanhan se on tahdosta."
Ylpeä hän oli, ei kumminkaan voimistansa vaan arvostaan,
syntyperästään, älystään.
-- "Meidän suku on ruostalaista alkuperää" (hän ei osannut sanoa
"ruotsalaista"). "Kanta-isä oli Ruostalainen, Harlus", niin hän vakuutteli.
"Hän tuli Venäjälle silloin kuin maata hallitsi ruhtinas Ivan
Wasiljevitsh Synkkä, -- katsopas, silloin jo! Eikä halainnutkaan tämä
ruostalainen Harlus olla suomalaisena kreivinä, mutta tahtoi tulla
venäläiseksi aatelisherraksi ja piirtikin nimensä kultaiseen kirjaan. Niin,
sieltä asti se on Harlovien alku!... Ja siitä samasta syystä me Harlow'in
suvun jäsenet olemmekin kaikki valkoverisiä, vaaleasilmäisiä ja
puhtaita kasvoilta kuin pulmuset."
-- "Mutta kuulkaas Martin Petrovitsh!" yritin minä kerran panna
vastaan. "Ivan Wasiljevitsh Synkkää ei ole koskaan ollutkaan, vaan
Ivan Wasiljevitsh Julma on ollut. Synkäksi sanottiin suurta Wasili
Wasiljevitsh'iä."
-- "Älä valehtele!" vastasi Harlow hyvin tyyneesti. "Kun minä sen
kerran niin sanoin, niin tottahan se niin on!"
Äiti vainaja koetti kerran kiittää häntä hänen todellakin erin-omaisesta
rehellisyydestään.
-- "Olkaa tuossa Natalia Niholajewna!" virkkoi toinen melkein
harmissaan. "Kylläpäs nyt löydettiin kiittelemisen syy! Eihän meidän,
herrasväen, sovi muuta ollakaan, jottei raaka rahvas, työmies,
rahan-alainen mies uskaltaisi meistä pahaa ajatellakaan! Minä, Harlow
-- minä luen sukuni aina sieltä astikka (hän viittasi sormellaan jonnekin
hyvin korkealle lakeen päin), ja ettäkö minä olisin kunniaton