Kullankaivajat ja indiaanit | Page 2

suusta letkottava kieli, joka riippui alas kuivien ja polttavien huulien v?list?, osoittivat kuinka paljon n?m? raukat saivat k?rsi?. El?in parat eiv?t olleet kolmeen p?iv??n saaneet vett? ja tuo niukka laidun, jota t?h?n asti olivat aavikolla tavanneet, ei antanut heille tarpeeksi ravintoa.
Pitk? pouta-aika oli ollut Sonorassa. Moneen kuukauteen ei ollut n?iss? seuduin satanut pisaraakaan. Kaikki purot, kaikki lammikot, viel?p? kaikki muuten niin runsasvesiset l?hteetkin, jotka matkamiehemme tapasivat matkallaan, olivat aivan kuivuneet. Ei ollut siis ihme, ett? el?inten voimat olivat loppuneet ja niiden omistajat t?ynn?ns? synkimpi? aavistuksia. Viel? nelj?kymment?kahdeksan tuntia sellaista oloa oli sama kuin kuolema useimmille ellei kaikille.
Gambusinon huudahduksen kuullessaan p??stiv?t h?nen matkatoverinsa helpoituksen huokauksen ja sit? suurempi oli t?m? helpoitus mit? syvempi heid?n huolensa sit? ennen oli ollut. He tiesiv?t kyll?, ett? t?m? merkitsi ruohoa el?imille ja vett? kaikille. Pedro oli jo kauan osoittanut tuota Salaper?ist? vuorta sin? tarkoitusper?n?, johon oli pyritt?v? ja t?m?n vuoren ymp?rist?? ihanimpana majoituspaikkana, jota uneksia voitiin -- keidas-er?maassa, pieni maallinen paradiisi. Sen lis?ksi tahtoi kullanetsij? er??lt? vuoren huipulta antaa heid?n n?hd? ne rikkaat kultasuonet, jotka t?h?n saakka olivat ainoastaan h?nelle tunnetuita.
Kerran vuoren juurelle saavuttua ei ollut en?? tarpeen pel?t? veden puutetta, vaikka kuivuus olisi kuinka suuri tahansa, ei pel?t? ruoan niukkuutta el?imille, sill? l?ytyih?n t??ll? alituiseen pulppuava l?hde sek? j?rvi laidunmaitten ymp?r?im?n?, joilla tihe? ja mehev? ruoho kaikkina vuoden aikoina peitti maan ik??nkuin viheri? smaragdimatto.
?Oletteko aivan varma siit?, ett? t?m? on tuo salaper?inen vuori?? kys?si don Estevan kiinnitt?en katseensa yksin?iseen kukkulaan, jota Pedro sormellansa osoitti taivaan rannalla.
?Si, sennor?,[1] vastasi Pedro hiukan n?rkystyneen?, ?yht? varma kuin ett? is?ni nimi oli Pedro Vicente. Ja kuinka ajattelettekaan, ett? minulla olisi ep?ilyksi? siin? suhteessa, kun ?itini varmaankin satoja kertoja on minulle jutellut, mitenk? minut kastettiin? Naisparka ei ole koskaan l?yt?nyt lohdutusta kaikesta siit? mit? sai maksaa edest?ni siin? tilaisuudessa. Ajatelkaa, sennores, kaksikymment? pesosta hopeassa ja kaksi vahakynttil??, hirve?n suuria vahakynttil?it? ja mit? valkeimmasta aineesta tehtyj?! Kaikki n?m? kustannukset vakuuttaakseen minulle saman nimen ja samat henkiset avut, jotka olivat is?ll?ni, joka kumminkaan ei ollut muuta kuin k?yh? gambusino, niinkuin min?kin.?
[1] Niin, herrani.
?Hyv? Pedro, ?lk?? olko pahoillanne,? vastasi don Estevan nauraen. ?Tuon pit?isi jo aikoja sitte oleman unhotukseen haudattuna. Jos te joskus olettekin olleet k?yh?, niin olette t?t? nyky? niin rikas, ettette tarvitse vaikeroida niin v?h?p?t?isest? menoer?st?, semminkin kun siit? on jo niin pitk?t ajat.?
Don Estevan puhuikin totta. Onnellisen l?yt?ns? j?lkeen oli Pedro rikas.
Kuka hyv?ns?, joka oli n?hnyt h?net kolme kuukautta sitte, ei olisi voinut tuntea h?nt? samaksi ihmiseksi, niin oli h?nen ulkomuotonsa somistunut h?nen eduksensa. Ennen oli h?n kalpea ja ryysyinen. Likaiset ja vaalistuneet vaatteensa pysyiv?t tuskin h?nen p??ll??n ja h?nen hevostansa voi liioittelematta kutsua koniksi. Nyt sit? vastoin ratsasti h?n komeasti varustetulla ja satuloidulla rotuhevosella, ja h?nen ulkoasussaan loisti kaikki ne kiilt?v?t koristeet, joita meksikolainen ranchero k?ytt?? moniv?risess? puvussaan.
?Leikki pois,? keskeytti Robert Tresillian levottomana. ?Tuo vuori, jonka n?emme edess?mme, onko se vai eik? se ole se Salaper?inen vuori??
?Olenhan sen jo sanonut,? vastasi gambusino lyhyesti viel? enemm?n loukkaantuneena siit? itsepintaisesta ep?ilyksest?, jota muukalainen suvaitsi osoittaa, vaikka h?n, Pedro, oli sen vakuuttanut; h?n, joka kumminkin tunsi jokaisen alan Sonoran er?maassa.
?Hyv?,? jatkoi Tresillian. ?Mit? pikemmin me tulemme sinne, sit? parempi. Min? arvelen, ett? sinne viel? on noin kymmenen peninkulman[1] matka.?
[1] Englannin peninkulma niinkuin muuallakin t?ss? kertomuksessa.
?Te voitte laskea kaksi vertaa niin paljon, _caballeros_,[1] ja viel? lis?ksi muutamia metri? siihen,? sanoi Pedro.
[1] Caballero = herra.
?Mit?! Kaksikymment? peninkulmaa!? huudahti h?mm?stynyt englantilainen. ?Sit? en voi uskoa!?
Gambusino vastasi vaan rauhallisesti:
?Jos teid?n armonne yht? usein kuin min? olisi matkustanut aavikolla, niin tiet?isi teid?n armonne yht? hyvin kuin min?kin, miten siin? suhteessa on arvosteltava. T??ll? ulkona eiv?t matkam??r?t aina ole sellaisia, milt? ne ensi katsahdukselta n?ytt?v?t.?
?Noh, kun te sen vakuutatte, niin min? sen uskonkin,? vastasi englantilainen. ?Minulla on suuri luottamus teid?n avuihinne, mitk? hyv?ns? ne ovatkin, Pedro Vicente, kun min? arvostelen niit? sen taidon mukaan, jota te olette osoittaneet kullanetsij?n?.?
Gambusinon loukattu itserakkaus hyvittyi t?m?n kohteliaisuuden kautta.
?_Mil gracias_,[1] don Roberto,? vastasi h?n syv?sti kumartaen. ?Te voitte luottaa minun sanoihini, sennor, sill? min? en puhu umpim?hk??n, vaan voin arvostella matkan pituuden melkein kyyn?r?lleen. Voitte ajatella etten ensi kertaa matkusta t??ll?. Ennenkuin ajattelin johtaa teid?t t?nne, caballeros, piti minun itseni enemm?n kuin yhden kerran k?yd? t??ll? ja tehd? tarkkoja tutkimuksia ja muistankin hyvin hyv?sti tuon suuren _palmillan_, jonka n?ette tuolla vasemmalla puolellanne.?
[1] Tuhannet kiitokset.
Pedro osoitti puhuessansa sormellaan Robert Tresillianille hyvin paksurunkoista puuta, josta nippu pistimen muotoisia lehti? riippui alas.
?Jos teid?n armonne viel? ep?ilee sanojeni totuutta,? jatkoi gambusino, joka piti kunnianasiana vakuuttaa englantilaista, ?niin vaivatkaa itse?nne sen verran, ett? tutkitte l?hemmin t?t? puuta. Te tulette l?yt?m??n sen kaarnassa kaksi kirjainta, P. ja V., teid?n palvelijanne Pedro Vicenten alkukirjaimet. Se on pikku muisto minun persoonastani, jonka j?tin per?st?ni, kun kolme kuukautta sitten matkustin t?t? tiet?.?
?Min? uskon teit? ilman todisteita,? vastasi Tresillian ja hymyili tuollaiselle omituiselle ?muistolle? noin kaukana er?-aavikossa.
?Suvaitkaa minun sitte lis?t?, sennor, ett? onnellisimmassa tapauksessa voimme saapua tuon Salaper?isen vuoren juurelle v?h?n ennen auringon laskua.?
?Aivan varmaan, Pedro,? lis?si don Estevan yst?v?llisesti. ?Emme