Koti | Page 9

erästä kuuluisaa miestä, jota hän toivoisi
saavansa nähdä, mainitsi kandidaatti vastikään piirustaneensa hänen
kuvansa ja riensi Elisen pyynnöstä heti noutamaan sen. Hän palasi
laukku kainalossa ja se sisälsi paljo piirustuksia ja maalauksia, joukon
muotokuvia ja maisemia, kaikki hänen tekemiänsä. Ne osoittivat
tekijällä olevan taitoa ja olivat seuralle suureksi huviksi. Monen
muotokuvan alkukuva siinä tunnettiin, tunnettiinpa niiden joukosta
kandidaatti itsekin. Lapset vallan, riemuitsivat ja tunkeilivat innoissaan
pöydän ympärille. Kandidaatti nosti heidät syliinsä ja näkyi hyvin
tahtovan huvitella heitä. Niinpä lapset melkein unohtivat, että
kandidaatti oli heille vallan uusi tuttava; ainoastaan Louise pysyi vähän
jäykän arvokkaana ja «Tipsukka» osoitti hänelle vielä sangen paljon
epäsuosiota. Erittäin olivat lapset mieltyneet erääseen kuvaan, joka
kuvasi naista polvistuneena ruusupensaan luona poimimassa siitä
kukkia, ensin kuitenkin laskettuaan vieressä olevalle haudalle lyyrynsä.
«Oi, miten hän on suloinen, miten ihmeen kaunis!» Petrea ei voinut
kääntää silmiään siitä, jota kandidaattikin näkyi isänylpeydellä
katselevan, se kun oli hänen pienen kokoelmansa kaunistus.
Tavallisesti lapsiparvi iltasin meni nukkumaan kello kahdeksan, joka
seikka kerran saattoi iltavirkun Petrean lausumaan, että «yö on
kuitenkin pahin, mitä Jumala on luonut». Palkaksi siitä keksinnöstä
Viisu loi häneen nuhtelevan katseen ja sanoi: «ei saa puhua sillä
tavoin!» Mutta tämän merkkipäivän kunniaksi lapset saivat luvan syödä
illallisensa vanhempien seurassa ja valvoa yhtä kauan kuin muutkin.
Tämä lupaus, kandidaatti, maalaukset, kaikki oli vallan omiansa
kovasti elvyttämään lasten elinvoimia. Rohkenipa Petrea pöydässä
keitettyä kanaa syödessä ehdottaa kandidaatille, että vetämällä
rintakoukkua arpoisivat naisen ruusupensaan luona, jolloin hän -- jos
onni olisi hänen puolellaan -- korvaukseksi piirustaisi kandidaatille
taulun, joka kuvaisi jonkinmoista temppeliä. Viisua näytti ehdotus
vallan hävettävän ja hän pudisti moittien pientä viisasta päätään
siskolleen. Äiti vakavasti vastusti Petrean ehdotusta. Petrea rukka
punastui ja näkyi hieman häpeävän, kun äiti häntä nuhtelevasti katseli,
mutta toinnuttuaan ensi hämmästyksestä, oli kandidaatti kyllin

hyväluontoinen iloisesti suostumaan ehdotukseen ja innokkaasti
väittämään, että asian piti mennä menojaan. Hän mittasi silminnähtävän
tarkasti sormen-sijan pituuden ja kun hän oli «lukenut kolmeen», piti
vedettämän! Äiti toivoi salaa hänen asettavan niin että itse voittaisi.
Mutta ei! huippulasta, pääpuoli jäi kun jäikin Petrealle, joka vallan
huudahti ilosta. Illallisen jälkeen vanhemmat kovasti vastustivat vedon
maksamista, mutta kandidaatti piti puoliaan niin iloisesti ja innokkaasti,
että -- asia jäi sikseen ja Petrea, onnellisin kuolevaisten joukossa, sai
omanaan viedä pois ruusupensaan luona polvistuvan, mutta hän sai
sitäpaitsi äidillisen varoituksen, joka seoitti monta kyyneltä hänen
ilonsa maljaan. Kandidaatti oli kuitenkin ystävällisyydellään lapsia
kohtaan erittäin miellyttänyt vanhempia.
«Ken tietää», sanoi Elise miehelleen, «ehkä hänestä vielä tulee oikein
hyvä. Kyllähän hänelläkin on vikansa, mutta kai hänellä on hyvätkin
puolensa. Hänen silmissänsä ja äänessänsä on jotain erittäin
miellyttävää. Mutta tuosta peiliin katsomisesta meidän todellakin
täytyy vieroittaa häntä.»
«Minä luotan ystävääni B:hen», vastasi laamanni. «Kyllä hänelläkin on
arvonsa. Tuon turhamaisuuden ja keikarimaisuuden me kyllä aikaa
myöten saamme häviämään. Kyllä hänestä vielä tulee oiva mies! Elise
kulta, ole sinä vaan ystävällinen hänelle ja laita niin, että hän tuntee
olevansa meillä kuin kotonaan.»
Lapset makuukamarissaan arvostelivat myöskin kandidaattia.
«Minusta hän on paljon kauniimpi kuin isä!» lausui pikku Petrea.
«Minusta», lausui nuhtelevasti Viisu, «ei kukaan voi olla isää
täydellisempi!»
«Tietysti ei, paitsi äiti!» huudahti Eeva vuoteeltaan.
«Ah!» lausui Petrea, «minä pidän hänestä niin paljon; hän on antanut
minulle tuon kauniin taulun! Tiedättekö minkä panen sille nimeksi?
Ruusu on hänen nimensä ja minä kerron teille hänestä pitkän sadun!
Oli kerran...»

Kaikki siskot höristivät korviaan, sillä Petrea osasi kertoa hauskempia
ja parempia juttuja kuin kukaan heistä. He sanoivat sen vuoksi
keskenään Petrean olevan erittäin taitavan, mutta Viisu pelkäsi kovasti
Petrean saavan vihiä siitä, jonkatähden hän nytkin osoittamatta
vähintäkään ihastusta kuunteli Petrean kertomusta, joka kuitenkin oli
kyllin jännittävä pysyttääksensä pientä kuulijakuntaa valveilla
puoliyöhön asti.
«Kuinka nyt käynee minun hillovarastoni?» arveli Elise itsekseen,
nähdessään sitä paljoutta, jota kasattiin kandidaatin lautaselle. Mutta
kun hän illalla näki pikku Gabriellen tuttavallisesti ja vapaasti repivän
kandidaattia kiharoista, kun hän näki hänen ottavan osaa lasten
leikkeihin, siten antaen niille enemmän arvoa, kun hän näki hänen,
varustettuna suurella paperitötteröllä, jonka nimitti «sakottajaksi»,
hosuvan niitä lapsia, jotka laskivat väärin, sillä herättäen mitä suurinta
innostusta ja riemua, silloin hän ajatteli: «syököön hän hilloa niin
paljon kuin suinkin jaksaa; kyllä minä pidän huolen siitä, ettei sitä
milloinkaan puutu.»
Jos kandidaatin osakkeet nousivat yhdellä taholla, niin joutuipa hän
toisaalla yhä huonompiin kirjoihin. Pirkko, jonka hallussa oli osa talon
ruokavaroista, alkoi näyttää sekä suuttuneelta että huolestuneelta. Pari
päivää hän oli mitään virkkamatta, mutta eräänä iltana hän lausui
rouvalle pienen pystynenän sieramet leveinä:
«Armollinen rouva, teidän täytyy vast'edes antaa keittäjälle
kahdenkertainen annos kahvijauhoja, sillä on mahdoton tulla
vähemmällä toimeen, jos edelleen käy samalla tavoin. Hän, maisteri,
juo koko pienen kannullisen aamusilla. En ikänäni ole nähnyt
semmoista kahvinsärpijää!»
Seuraavana iltana uusi onnettomuuden sanoma. Vihaisen näköisenä,
silmät säkenöiden Pirkko valitti:
«Hän ei ole yksistään kahvinsärpijä, vaan myöskin vasikka ja
korpunpureksija. Mitäpä sanotte, armollinen rouva? Eilen täytin
vehnäskorin ja tänään se on melkein tyhjä; ainoastaan kolme korppua ja
muutamia muruja jälellä! Ja entä kerma-astia -- niin, se on jok'ikisenä

aamuna tyhjä?»
«No, hyvä Pirkko, onhan hyvä, että hänelle