Korpelan Tapani

Korpelan Tapani

The Project Gutenberg EBook of Korpelan Tapani, by Heikki
Meriläinen This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and
with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away
or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.net
Title: Korpelan Tapani Kuvaus kansan elämästä
Author: Heikki Meriläinen
Release Date: August 15, 2005 [EBook #16533]
Language: Finnish
Character set encoding: ISO-8859-1
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK
KORPELAN TAPANI ***

Produced by Tapio Riikonen

KORPELAN TAPANI
Kuvaus kansan elämästä
Kirj.
HEIKKI MERILÄINEN
Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo, 1905.

I.
Itkin muistooni ensi kerran.
Huonemiehinä oli oltu, vaan nyt muutettiin toiseen taloon, joka oli
omaksi ostettu. Se oli suuren järven toisella puolen.
Muistan kun muutettiin sinne. Oli silloin maailmankaato tuisku ja
kirmakka pakkanen. Keskellä järveä alkoi minua palella kipeästi jotta
valitus pääsi. Taloon ajettiin ja kyytimies, lyhyenläntä, paksunlainen
miehen tallukka, kantoi minut lämpiämässä olevan savupirtin pankolle
lämmittelemään. Siinä hän minut selvitteli vanhain ikikulujen
raanuremujen seasta päivän valoon kuin linnunpojan munasta. Sitte hän
piteli uuninpaisteessa pieniä käsiäni, joita heti rupesi kynnäröimään ja
tikkuilemaan, jotta luulin joka sormen poikki katkiavan. Minä itkeä
nirrittelemään ja itkin muistooni ensikerran tämän mailman vaivoissa.
Pekka, se kyytimies, puheli lirkitteli, etten itkisi. Sormellaan viittasi
uuniin ja sanoi: »Katsohan.»
Puut palaessaan paukkuivat ja räsähtelivät ja punaset tulikielet niin
liukkaan näkösesti nuoleskelivat uunin mustaksi savustunutta otsaa.
Minä sitä jäin katsomaan suu auki ja unhotin itkuni. Kun nyt Pekka otti
riepupalan ja pyyhki silmistäni kyyneleet, niin olin taas niinkuin en
olisi itkenytkään. Vähän vielä näpisteli sormia, vaan en tuosta ollut
millänikään. Pekan hyvyys teki minut iloseksi, jotta aloin puhella ja
naureskella ja leikeissäni tartuin tormailin Pekkaa partaan. Pekka muka
vikisi kun minä vedin, ja se nauruani kutkutteli.
Sikseen se piti jättää pian se leikki, sillä lähdettiin taipaleelle. Pekka
kääri minut ryysyihin kuin eväskukon ja kantoi rekeen. Ja kun hän sitte
minut taas suoritti kääreistäni erään pirtin lattialle, niin sanoi, että
»tässä on nyt kotisi.»
Pirtti oli hyvin pimeä, ettei keskipäivällä tahtonut tuletta nähdä ja tuntui
se ikävältä. Akkunat olivat painuneet penkin tasaan. Useampi ruutu oli
tuohen ja päreen palasista, ja joka oli lasista, niin se oli paksussa

karstasessa jäässä, niin ettei siitä ulos nähnyt. Vaan se minusta oli
hupasta, sillä noissa jäätyneissä ruuduissa oli hyvä leikkipaikka. Jäätä
kun sai kynsiä raapustella ja sormellaan hautoa reikiä siihen, niin se oli
niin hauskaa, etten alussa muuta tehnytkään. Vaan siitä minut
hätyytettiin pois, äiti hätyytti, että piti leikikseni ottaa muuta.
Pekka, jonka kanssa olin tullut hyväksi tutuksi ja joka oli kernas minun
kanssani leikkimään, oli mennyt menojaan takasin. Muut miehet, joita
meillä oli, eivät ruvenneet leikkiin. Yhtä miestä kerran, leikeissäni
muka, löin piipun kopalla päähän, vaan tämäpä tästä ärteysi ja kiroili.
Äiti torui minua ja kurittamaan hommaili, vaan isä sanoi, että
»ymmärtämättömyydessä kai se sen teki.» Niin pääsin siitä enkä enään
koettanut ruveta kenenkään kanssa leikkimään. -- Katri sisko oli paljon
minua vanhempi, ettei hänestäkään ollut leikkitoveria. Niin sain
yksinäni puuhata. Ja ainahan sitä puuhaa löytyi ja leikkipaikkaa jos ei
muuta niin toista.
Porstuassa oli vesisaavi. Sinne kerran kuikistin yli laidasta. Ja minäpä
kummiini, kun sieltä veden alta katsoi minua silmiin lihavanlainen,
punaposkinen, ilosen näkönen poikamullikka. Minä aloin sille
naureskella. Se nauroi minulle samalla tavalla. Minulla oli ristiraitanen,
sinipohjanen pusero päälläni, jossa oli leuan alla valkea luunappi, ja
sillä toisella pojalla oli samanlainen. Minä koettelin sitä nappia, että
eihän liene vaan minulta varastanut. Se koetteli samalla lailla. Minä
ojensin kättäni, se ojensi myös. Minä osotin silmään sormellani, niin se
osotti silmäänsä. Tuo kävi minun innolleni. Rupesin räpsäyttämään
kädelläni vasten hänen kasvojaan. Käteni kävi veteen ja silloin särkyi
se poika siellä saavin pohjassa, että yksinä riepaleina heilui vaan veden
seassa. Minua rupesi se niin makeasti naurattamaan. Juoksin pirtin
ovelle ja siinä nauraa rähisin, että kohona hyppelin. Vaan enpä kauan
viipynyt ennenkuin juosta kilmasin katsomaan, että särkyikö se aivan
ijäkseen. Ilokseni näinkin, että poika oli aivan terve ja entistään
ilosempi, silmät naurun tähden vähän vesissä. Mutta nytpä niin hyvää
toveria en raskinut särkeä, vaan tein hälle kaikenmoisia kujeitani ja
nauroimme yhdessä, että katketa oltiin. Jopa viimmein huomasin, että
se poika tulee likemmäksi kun painan pääni syvempään saaviin. Sitä
rupesin koettelemaan, vaan siinäpä kadotin tasapainoni ja molskahdin

saavin pohjaan. Pahasti olin ehtinyt kiskasta veden henkeeni, kun äiti
hätään joutui. Sen perästä en kyennytkään leikin liehuun
minkäänlaiseen moneen viikkoon. Sain vaan kätkyessäni maata
motkottaa.

II.
»Tapani, souata Samppaa.»
Talvinen aamupuhde oli. Päre palaa tuikotti nurkassa pihdissä ja tuuli
huhahteli raskaasti nurkissa, kun heräsin yöunestani vanhassa
kätkylonkamassa. Uneni läpi olin kuullut kireätä itkua ja siitä minä
heräsinkin. Äkkiä selvenivät silmäni unesta ja hyppäsin jalan viljaan
katselemaan, että mikä on liikkeellä. Vaan en huomannut mitään niin
erittäin ihmeellistä. Äitini makasi ajastuneen näkösessä sänkylotiskossa
ja eräs vanhanpuoleinen nainen istui pankolla ja piteli sylissään
pienosta soikeata vasua, jossa oli valkonen riepumytty.
Se vieras sanoi,