Katajainen kansani | Page 2

suvulleen ja koko hänen kaupungilleen.
Mutta ylenkatseella kohtelee kidutettu kiusaajiaan.
Silloin loppuu suur'inkvisiittorin kärsivällisyys, ja vimmoissaan käskee
hän pyövelin silpoa vasemman käden keretiltä. Mutta keretti ojentaa
oikeansa ja kehoittaa silpomaan senkin. Ja kuta kovempi on hänen
kipunsa ja kuta suuremmat ovat hänen tuskansa, sitä kovemmin hän
huutaa, ja sitä kauemmaksi hänen huutonsa kuuluu. Kuuluu yli torin,
pitkin katuja, tunkee seinien läpi huoneisiin, kantautuu ulkopuolelle
kaupungin muurienkin.
Hiki tippuu kardinaalin otsalta, hänet on käsketty hankkimaan
luopumusta, tunnustusta ja alistumista ... pyhän isän ja hänen
kardinaalikollegionsa epäsuosio uhkaa häntä.
--Mikä antaa hänelle tuon yliluonnollisen voiman? kysyy hän itseltään
ja ympärillä oleviltaan. Mutta ei kukaan voi siihen selitystä antaa, sillä
aina olivat ahdistetut ennen alistuneet.
Silloin astuu esiin hänen eminenssinsä hovinarri, jota hän kuljettaa
matkoillaankin mukanaan, ja pyytää saada puhua.
--Puhu! sanoo suur'inkvisiittori.
--Tukkikaa hänen suunsa! neuvoo narri.--Huutaminen helpottaa kipuja,
mutta kipu on kaksinkertainen, kun sitä ei saa huutamalla lieventää.
--Narrin neuvo! sanoo suur'inkvisiittori. Kuinka voi hän erehdyksensä
tunnustaa ja harhaopistaan luopua, jos me hänen suunsa tukkeamme?
--Joka vaikenee, hän suostuu.
--Sinä viisas narri! Neuvosi on nerokas! huudahtaa inkvisiittori
riemuissaan.
Ja heti käskee hän pyövelinsä tehdä niinkuin narri oli neuvonut.

Suukapula pistetään syytetyn suuhun ja solmitaan lujasti nuoralla
niskan taa. Ja kun hänet ripustetaan orteen riippumaan ja lyijypainot
jalkoihin kiinnitetään, vaikenee hän--ja kun hänet piikkituoliin
istutetaan, vaikenee hän--ja kun häntä hehkuvilla hohtimilla näpistetään,
vaikenee hän vieläkin.
Mutta kun kansa ei enää kuulekaan hänen huutavan, alkaa se itse
huutaa. Torilta ja kaduilta ja katoilta ja ikkunoista kuuluu yksi ainoa iso
huuto yli koko kaupungin:
--Älä luovu! Älä tunnusta! Älä alistu!
Eikä hän alistunut. Sillä vaikkakaan hän ei enää itse voinut huutaa,
lievitti se hänen tuskaansa ja rohkaisi hänen mieltään, että kuuli muiden
huutavan.
Ja hän kärsi, kunnes kuoli kiduttajainsa käsiin.
Mutta silloin jyrähti torilta, kaduilta, katoilta ja ikkunoista uusi huuto,
riemuhuuto:
--Ei luopunut! Ei tunnustanut! Ei alistunut!
Suur'inkvisiittori raivosi ja tukkaansa repi.
Mutta narri nauroi partaansa. Sillä se oli _hänen_ neuvonsa, joka oli
saanut koko kansan huutamaan silloin, kun yksi pakotettiin
vaikenemaan.
1899.

KOHTAUS KEISARIN PATSAALLA.
Keisarin patsaan juurella sinä suurena kukkaspäivänä...
Patsaan jalusta on kokonaan kukkien peitossa. Tuhansiin nouseva
väkijoukko täyttää torin. Ei kuulu hiiskahdustakaan, kaikki on hiljaa
kuin hautajaisissa. Siellä täällä käyskelee santarmeja.
Järjestyksenvalvoja, entinen sotilas, seisoo kukkaskummun vartijana.
Hän on totinen ja tyyni, hänen kasvonsa eivät ilmaise iloa eikä surua,
mutta minä luen hänen sinisten silmiensä pohjasta hänen ajatuksensa:
--Mitä varten ne oikeastaan lienevät minut tähän asettaneet?...
Vartioimaanko?... Kukkiako? ... etteikö kukaan saisi niitä viedä? Ei
kukaan näy tahtovan niitä _viedä_, ne vain tuovat niitä.-- Järjestystäkö
ylläpitämään? Ne kyllä näkyvät itsekin ylläpitävän järjestyksensä.--
--Minun on käsky seistä tässä, kunnes viimeinen katsoja poistuu.
Taidan saada sitä odottaessani seistä koko ikäni. Mutta saanhan kerran
minäkin seistä keisarin kunniavartijana ... ja perustuslakien.

Helähtää virren sävel väkijoukosta. »Linna luja on Jumala» kaikuu
yliopiston rappusilta senaatin rappusille, helähtää takaisin
Nikolainkirkon seinistä. Kaikki seisovat lakittomin päin.
Järjestyksenvalvoja paljastaa hänkin päänsä ja seisoo lakki kämmenellä
kuin kenttärukouksessa.
--Se oli kaunis virsi...
Hän panee hitaasti hatun päähänsä. Kyynel kiiltää hänen silmässään.
Hän kääntyy sitä salatakseen syrjin yleisöön, on katsovinaan kukkia
patsaan juuressa.
--Se oli ihmeen kaunis virsi...
Helähtää taas uusi sävel. Maammelaulu, päät paljastuvat uudelleen.
Järjestyksenvalvojan käsi lentää lakkiin kunniaa tehden. Mutta
yht'äkkiä hän säpsähtää, laskee alas kätensä, nostaa sen puoleksi, laskee
taas eikä näy tietävän, mitä tekisi.
Sehän on kielletty ... on tullut käsky olla kansallislaululle kunniaa
tekemättä...
Santarmit seisovat tuolla lakit päässä ja kädet suorina sivuilla...
Hän epäröi, taistelee, käsi nousee ja laskeutuu, koettaa pysähtyä lakin
liepeeseen...
Hän saa ehkä eronsa ... häneltä otetaan virkansa ... vaimo ja lapset
jäävät leivättömiksi... Kaikki muutkin järjestyksenvalvojat erotetaan ...
myöskin eversti, ja lähetetään pois... Kuka tulee sijaan? Kuka tulee
järjestystä valvomaan? Santarmit nuo? Santarmit pannaan sijaan...
Käsi on vaipunut kupeelle, noussut ja laskenut.
Mutta yhä hartaammin, vakuuttavammin ja voimakkaammin vyöryvät
Maammelaulun sävelet säe säkeeltä tuhansista rinnoista.
--Se on maani laulu! Se on kansani laulu! Kenelle minä kunniaa, jos en
sille!... Vaikka kaikki menköön ... vaikka mikä tulkoon: minä teen
kunniaa!
Käsi kimpoo lakin reunaan, pysähtyy, vakaantuu. Hän kääntyy kuin
komennussanan mukaan päin yleisöön, johon on seisonut syrjin. Ja
ennenkuin isänmaan virsi on lopussa, seisoo hän siinä tanassa kuin
valettuna paikoilleen, vankkana kuin pronssinen patsas, päin kansaan ja
takanaan perustuslakien kilpi. Tyyni rauha ja luja luottamus loistaa
hänen kasvoillaan, ja onnen ilme tuikahtaa hänen silmistään. Huulet
liikahtavat laulun viimeisten sävelten mukaan.
Väkijoukosta jostakin vilahtaa naisen käsi ylös, pienoinen

kukkaskimppu tekee ihmisten päitten yli kaaren ilmassa ja putoo
järjestyksenvalvojan jalkain juureen.
Hän kumartuu, poimii kukkaset ja laskee ne, eläköönhuutojen
isänmaalle kaikuessa, lakia suojelevan leijonan jalkain juureen.
1899.

IKUISET KUKAT.
Ihana on vilpitön tunteiden ilmaus, kaunis on kansan kiitollisuuden
uhri.
Keskellä kylmintä talvea, nietoksien alta ja tuiskujen läpi loihtii se
kukkaset esiin.
Se laskee ne surunsa seppeleenä muistojen haudalle, pyhittää ne
murheensa merkiksi hyvien töiden tekijälle.
Eikä se kuitenkaan suruansa ajattele, eikä kukat ole ainoastaan
kaipaukselle omistetut. Ne ovat toiveiden tarhasta poimitut, ja ne