Karkurit

Karkurit

The Project Gutenberg EBook of Karkurit, by Aleksis Kivi This eBook
is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no
restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
under the terms of the Project Gutenberg License included with this
eBook or online at www.gutenberg.net
Title: Karkurit
Author: Aleksis Kivi
Release Date: April 3, 2004 [EBook #11891]
Language: Finnish
Character set encoding: ISO-8859-1
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK
KARKURIT ***

Produced by Tapio Riikonen

KARKURIT
Näytelmä viidessä näytöksessä
Kirj.
ALEKSIS KIVI
1919.

JÄSENET:
PAROONI MARKUS, Viitalan omistaja. TYKO, poikansa. PAROONI
MAUNO, Kuuselan omistaja. PAULI, poikansa. ELMA. tyttärensä.
NIILO, Markuksen ottopoika. HANNA, Maunon kasvatetytär. YRJÖ.
MARTTI, pehtoori Kuuselassa. Eräs paimenpoika Viitalassa. Eräs

akka.
Tapaus on Suomessa.

ENSIMÄINEN NÄYTÖS
(Metsäinen tieno; perillä avara näky-ala. Elma ja Hanna tulevat.)
HANNA. Mun sisareni, tuossa näkyy tie!
ELMA, Ja koto tuolla; eksymisen vaara Ei enään uhkaa meitä, ole
rauhass', Me Tornivuorella jo seisomme.
HANNA. Mä pelosta jo olin levoton Ja kovin sykkii sydämmeni vielä.
Mut kiitos taivaan! tuolla Viitala, Ja kuusistossa tuolla Kuusela, Se
koto armas!
ELMA. Mutta kauvan toki Ei ollakaan se kotonamme saa; Me kohta
sieltä karkoitetaan pois, Sen tekee herra Markus armoton.
HANNA. Oi aika murheellinen!
ELMA. Koivikossa Sä näet Viitalan. Ja huomaa, Hanna Kuin
kuningatar lemmekäs hän katsoo Päin Kuuselaan, ja hymyileepi sille
Taas Kuusela kuin jalo kuningas; Mut miksi toki, koska itse luonto
Näin lempeen kehoittaapi, miksi toki Ne kaksi, hallitsijat kartanoin,
Näin vimmatusti toinen toistaan vainoo?
HANNA. He eivät näe vihans pimeydess' Kuink' ihanaa on ystävinä
elää.
ELMA. Mut katsos tuota kanervaista nummee Ja vuorta Kumajan sen
takana. Lomasta pilvein sinne päivä paistaa Ja jylhä vuori hohtehessa
seisoo, Ja sielun' ihmeellisest', armahasti Nyt riutuu nähdessäni tämän
näyn. Oi! kerran anastaapi lemmen voima Maan pinnan asujamet, ja he
silloin,-- Nyt toinen toistaan raadellen kuin pedot, Käs' kädessä he
silloin käyskelevät, Ja riemu kaikuu kaukaisimpiin ääriin.
Mut missä lienemmekään silloin me? He muistavatko meitä,
kutsutaanko Meit' ilojuhlaan suureen vierahaiksi? Jaa, mitä tiedämme?
Mut ehkäpä Kuin haamut sumupilvein kierroksissa Me heidän päällä
kiitelemme Ja iloitsemme heidän ilostaan.
HANNA. Taas haaveksii sun mieles. Murheen auer, Miks' ei se enään
otsaltasi poistu? Alakuloisuuden tummaan hämärään, Sä eksyt
enemmin ja enemmin.
ELMA. Miks' kadotin mä armaan kultasein? Miks' kadotin mä
sankarini, Tykon?
HANNA. Hän tulee vielä, se on uskoni.

ELMA. Ah, näkisinkö hänen viel'? Oi päivä Ja hetki autuas!--Mun
Tykoni, Oi riennä tänne mailta kaukaisilta! Sua vartoo Pohjan
sammalvuorilla Sun uskollinen, murehtiva neitos. Mut josko, niinkuin
kerrotaan, Sun sota surmasi, niin miksi enään Mä valittaisin? En, vaan
katsantoni Päin kuolon maahan tahdon teroittaa Ja hiljaa vuottaa
hetkein lyömistä. Mut jospa, niinkuin myöskin maine sanoo, Sä
vankeuden synkäss' yössä istut, Niin kahlees katkaise ja kiidä tänne
Läpi vihollisen maan kuin hirmumyrsky; Mut ehdittyäs kotomaahas
viimein, Se myrsky olkoon lempee liehaus.-- Mut hän ei tule, tässä
seison mä Nyt suojatonna, koska lähestyy Mua koetus ja kiusa kamala.
Mä, sitä aatellessa, kauhistun.
HANNA. Sen tiedän. Meitä kumpaistakin kohtaa Se onni ankara.
ELMA. Et tiedäkään.
HANNA. Mitä tarkoitat? Meitä uhkaisko vielä joku pahempi?
ELMA. Minua.
HANNA. Oi, selitä!
ELMA. Sinä tiedät, että isäni talo ja tavarat ovat kohta hänen
suurimman vihamiehensä, Viitalan herran, kädessä. Mutta taitaapa nyt
tapahtua näin. Niilo tarjoo isälleni lunastimet, joilla isäni voi päästä
vaikeasta ahdingosta, mutta ehdolla, joka sydämmeni pantiksi panee.
HANNA. Mikä syy on sinulla luulla niin?
ELMA. Senkaltaista jotain on tekeillä heidän välillänsä, sen olen
huomannut, ja olenpa saanut jo isältäni joitakuita viittauksia sinnepäin.
Salaisuudessa toki on tapahtuva kaikki.
HANNA. Isäskö olis niin armoton?
ELMA. Ehkä epäilyksen vimmassa.--Mutta sano, taitaisitko lempiä
Niiloa. En kysy tätä aatellen niinkuin tahtoisin häneen koskaan suostua;
ei, vaikka olis hän Tykoa kauniimpi vielä. Mutta miksi haastelen
kauneudesta? Onhan lupaus vapaa, pyhin vala mun sitonut omaan
kihlattuuni ijankaikkiseksi.--Niin, mille tuntuu sinusta Niilo? Minusta
on kasvoissansa jotain inhottavaa.
HANNA. Koska sielumme kerran yhden on valinnut, ei huomaa se
enään muiden kauneutta.
ELMA. Sinä tiedät sen?
HANNA. Hyvin tiedän sen.
ELMA. Sä lemmit? Ken on sun lemmittysi?
HANNA. Siis tahdot tiedon. Hän ei ole tässä, kaukana hän on.

ELMA. No, sano.
HANNA. Kuule sitten. Häntä, joka Tykosi kumppanina läksi sotahan
vieraille maille, häntä muistelen aina.
ELMA. Veljeäni? Mitä ilmaisit ja miksi et ennen?
HANNA. Oi! sitä kainostelin sinulle tunnustaa.
ELMA. Erositteko lujilla lupauksilla myöskin te?
HANNA. Ilman lupausta, ilman ainokaista sanaa lemmestä. Nuori oli
hän silloin, minä nuorempi vielä; mutta koska hän oli lähtenyt, niin
tunsin syvän kaipauksen povessani, enkä ole häntä tainnut unohtaa,
vaan suloisuudella muistelen häntä alati.
ELMA. Ja koska hän tulee, niin ottaa hän. sun kullaksensa.
HANNA. Sitä en rohkene toivoa.
ELMA. Toivo toki.--Siis molemmat me samalla ikävyyden oksalla
vaikertelemme ja varromme heitä, ja jos emme heitä enään saa nähdä,
niin yhdessä harmenemme, yhdessä murehdimme toinentoistamme
lohdutellen.--Ken tulee pitkin tietä tuossa?
HANNA. Se suuri tietäjä-akka.
ELMA. Jolla on niin ihmeellinen voima katsoa tulevaisuuteen.
HANNA. Tapahtuvan