Kanteletar | Page 4

v?hitellen suuremmaksi ja synnytti aikaa voittain usiampia perillisi?--erityisi? laulu- eli runolaatuja. Semmoisia erityisi? runolaatuja ovat lauluruno, loihturuno, virsiruno, kertomaruno ja osotelmaruno [1].
Lauluruno kuvaelee ihmisen erin?ist? mielenlaatua ja kaikkinaisia kohtaavia ajatuksia moninaisissa tiloissa. Loihturunolla on ty?n? tulleitten pahojen poistaminen eli pelj?ttyjen vastaaminen. Virsiruno kertoo jostain varsinaisesta eli muuten ajatellusta tapahtumasta, useinki jollai sivutarkotuksella, ei paljaan kerrottavan asian vuoksi. Kertomaruno samate kertoo joista kuista nykyisemmist? eli kaukaisemmista asioista, mutta ei yhdest? eli kahdesta, vaan usiammista toinen toistansa seuraavista. Osotelmaruno asettelee kaksi eli usiampaa jostain haastaviksi eli jotain toimittaviksi kesken?ns? [2].
N?ist? runolaaduista pid?mm? laulurunon olevan sek? vanhimman, ett? muuten yhteisimm?n. My?h?isemm?ksi arvaamma loihturunoa, sit?in my?h?isemm?ksi virsi- ja kertomarunoja, osotelmarunoa kaikkia nuoremmaksi. Suomen kansa jo vanhuudesta on harjotellut itsi?ns? kaikissa n?iss? runolaaduissa, mutta sit? ei taida yhteisesti kaikista kansoista sanoa. Usiammalla ei ole loihtu- ja osotelmarunoja, emmek? tied? virsi- ja kertomarunoja, mit? mainita kehtaisi, kaikilla l?ytyv?n. Kauniimmat kertomarunonsa ovat Kreikalaisilla ja samate ylistet??n heid?n laulujansaki kauniiksi. Mutta selvi?, virsihin sekaumattomia lauluja, ep?ilen jos tavataan miss??n kansassa enempi kun Suomessa, ja ep?ilem?tt?ki j??v?t loihtu-runoissa kaikki muut tutut kansat Suomalaisista j?lelle.
Ett? t?ss? edell? olemma vertailleet kansan, ei oppineitten teelmi? runoja, sen lukija helposti muistuttamattaki havatsee. Jos oppineitten teelmi? arvaisimma, niin siin? Suomen runosto j?isi loitos j?lelle monesta muusta kansasta, niinkun j??ki. Joka j?lke?minen ei kuitenkaan paljo huoletuta meit?, koska kansantekoisissa runoissaan on pian ensim?isi?. Kummallaki, niin kansan, kun oppineitten runoilla on oma arvonsa ja etuisuutensa, sit? emme tahdo, emmek? taida vastustella. Mutta toinen toisensa rinnalla niit? pit?en n?emm? edellisiss? luonnon, j?lkim?isiss? moninaisuuden voittavan. Kansarunoja siit? syyst? ei juuri saatakaan tehdyiksi sanoa. Niit? ei tehd?, vaan ne tekeytyv?t itsest?ns?, syntyv?t, kasvavat ja muodostuvat semmoisiksi ilman erityisett? tekij?n huoletta. Se maa, joka niit? kasvattaa, on itse mieli ja ajatus, ne siemenet, joista siki?v?t, kaikkinaiset mielenvaikutukset. Mutta kun mieli, ajatukset ja mielenvaikutukset kaikkina aikoina ja kaikilla ihmisill? enimmiten ovat yht? laatua, niin runotki, jotka niist? syntyv?t, eiv?t ole yhden eli kahden erityinen omaisuus, vaan yhteisi? koko kansalle. Samassa kun niit? sanottaisi jonkun erityisen tekemiksi, kadottaisivat kansanrunollisen arvonsa.--T?m?n saamma liiatenki laulurunoista sanoa, jotka yli kaikkien muiden runojen juuri ovat mielen ??nellisi? kuvauksia, ajatusten sanallisia muodostumisia. Pilvet taivaalla kulkevat tiet?ns?, eiv?tk? j?t? kun varjonsa maalle. Samate ihmisen mieli ja ajatukset: ne liikkuvat ja vaihtuvat toinen toistansa ajellen, vaan l?himm?inen siin? tilassa heist? ei tied? suuresti mit?n?. Mutta pilvet viimein kasvavat ja puhkeavat sateeksi; samalla lailla paisuvat mieli ja ajatukset aikansa, puhkeavat sanoiksi ja l?htev?t siin? muodossa toistenki havattavaksi. Taikka kerran vertauksille ruvettuamme joko sopivammasti vertaisimma mielen mereksi, lainehiksi ajatukset, ja erin?iset mielenvaikutukset tuuleksi. Tuuli tyven?st? rannasta alkain ensin siitt?? pienet v?reet, kasvattaa v?reist? laineet, kohottaa laineista suuret, ulommaksiki havattavat kuohup??t aallot. Samalla tavalla erin?iset vaikutukset ensin liikuttavat tyven?n mielen ja sit? jonkun ajan liikuteltuansa pakottavat viimein ??nell? itsens? ilmottamaan. Olkoon siin? sikseen kansanrunoin synnyst? ja ilmaumisesta.
Oppineitten runot siin? kohta erotuksen kansanrunoista, etteiv?t ole ajatuksesta syntyneit?, vaan ajattelemalla tehtyj?. Tekij? ei pakoteta syd?mens? kyllyydelt? runoilemaan, vaan runoilee omalta p??tt?m?lt?ns?. Siin? on muuttunut ty?ksi, mik? kansanrunoissa oli ilmauma; el?v?n k?en ??ni mets?ss? kuvak?en kukunnaksi sein?kelloissa; luonnon puro kaivetuksivesiojaksi; luontainen mets? istutetuksi puistoksi. Lapset usein kuuntelevat mielusammin kuvak?ke?, joka sein?kelloissa tiimat huhuvi, kun el?v?t? mets?k?ke?; pit?v?t suoran kaivosojan kauniimpana, kun sinne t?nne mutkistelevan luonnonpurun; asuskelevat ennemmin istutetussa puistossa, kun luontaisessa mets?ss?--moni kiitt?? kaivovett?ns? kaikkia hetetvesi? paremmaksi.--Oppineitten runoelmissa pilvi itsest?ns? ei ala sataa, vaan esinn? tehd??n pilvi, jonka sitte annetaan sataa, s. t. s. oppinut runoille ruvetessansa ensin kokee mielens? ja syd?mens? sill? aineella t?ytt??, josta p??tti runoella. Se ty? h?nelle miten luonnistuu, sit? my?ten saapiki v?list? somempia, kauniimpia, v?list? sopimattomampia, kehnompia runolaitoksia. Viel? on seki oppineille haitaksi, ett? kun nuoruudesta alkain harjottavat itsi?ns? moninaisten ainetten tutkinnoissa, usein unehuttavat ne, jotka lapsuudesta oikein tunsivat, eiv?tk? aina opi uusia t?ydellisesti, vaan puuttuvaisesti tuntemaan. Niin itsen kielenki kanssa. Sen el?v? luonnollisuus tahtoo kirjalliseksi kankeudeksi muuttua; se ei taivu ajatusten ja mielen mukaan senk??n vertaa, mink? kieli niit? tavallisesti voipi seurata. Sitte semmoisina oppineet kuitenki moninaisuutta rakastavaiset milloin ottavat runoillaksensa aineita, jotka ilman olisivat paremmat, kulloin teeskentelev?t mielenvaikutuksia ja ilmisaattavat ajatuksia, jotka my?s olisivat paremmat ilman ihmisluonnossa l?ytym?tt?. T?t? emme nyt kuitenkaan sano ylehens? kaikista oppineitten runoista. Tosin l?ytyy niidenki seassa toisinaan luonnon siitt?mi?, kauniita, joiden ei ollenkaann tarvitse kansanrunoin rinnalla h?vet?. My?s voittavat ne muotonsa moninaisuudella kansanrunot, niinkun istutettu puutarha voittaa puitensa moninaisuudella luontaisen mets?n, vaikka mets? muuten on suurempi.
Mik? siis on kansanrunoissa se omaisuus, jossa enimm?sti tekorunoista erotaksen?--Se on luonto ja teeskentelem?tt?myys; sula mielen ilmotus ilman mit??n salaamatta, mit??n ulkoa lis??m?tt?. T?m?n luonnollisuutensa ja yksinkertaisuutensa t?hden on my?s oppineiltaki kansanruno kaikkina aikoina arvossa pidetty. Kreikalaiset, vanhaan aikaan kaikista sivistyneimm?t, kokosivat suurella huolella kansanrunonsa yhteen, ja nykyaikoina on pian kaikki sivistyneet kansat samalla huolella ja rakkaudella niit? kohdelleet. Niin rajamaassammeki Ruotsissa, jossa viel? esivaltaki ?skett?in on k?skenyt alhaisemmissa kouluissa niit? lukea. Varahinen ei siis taida ollakaan Suomen runojen ja laulujen unohduksen tielt? korjaaminen. Jopa ei varahinen, vaan valitettavaksi kyll?ki my?h?inen. Monta niist? kauniimmista on jo i?ksi p?iv?ksi