Kalevala katsottuna kaunotieteen kannalta | Page 3

pika laulu sonad).[10] Meidän Kalevalaamme tämä
vakuutus kuitenkin ainoasti tavallansa koskee, sillä joskin suuri osa
virolaisista epillisistä runoista, niinkuin vasta saamme nähdä, onkin
yhtä luuta ja lihaa meidän runojemme kanssa, niin ovat ne yhtähyvin
sittemmin liittyneet siellä uusiin, meille vieraisin yhdistyksiin, ja
Pihkovalaisten lausunto siis tarkoittanee tätä myöhemmin syntynyttä
yhteyttä. Suomalaisista runoista taas ei näy kukaan keräilijä kuulleen
samallaista nimenomaista, yleistä todistusta laulajien suusta;
kumminkaan ei semmoista ole muistoon pantu. Päinvastoin näkyy se
seikka puhuvan Kalevalan paloittajien puolesta, että »paraimmiltakaan
laulajoilta ei saada kovin monta runoa yhteen jaksoon».[11]
Useimmiten lauletaan runot yksitellen taikka ainoasti pari, kolme

yhdessä, silloin tavallisesti paljoa lyhyemmässä, paljoa laihemmassa
muodossa, kuin meille painettuna tutussa. Mutta sitä vastaan taas »on
sangen harvoja runoja, joita ei yksi ja toinen laulaja laulaisi jossakin
yhteydessä yhden tai useampain toisten kanssa»,[12] jossa seikassa toki
luulisi ilmaantuvan edes jotain hämärää tuntoa, vaikkei selvää tietoa,
runojen olemisesta yhden kokonaisuuden jäseninä. Ja yhden tai toisen
runon yhteenkuulumisesta suurempain jaksoin kanssa antavat
laulajatkin vakuutuksen suorilla sanoilla. Merkillistä kyllä koskevat
nämät vakuutukset juuri niitä opettavaisia tai lyyrillisiä runoja,
häävirsiä ja loitsulukuja, jotka näyttäisivät enimmin irtonaisilta

kokonaisuudessa. Puheena-olevat runot jätetään näet tavallisesti
kerääjälle laulamatta, mutta, niiden kohdalle tultuansa, lisäävät laulajat
välistä viittauksen: »siitä se lähtee tavallista raudanluvun jälkeä»,
taikka: »siitä tulee häävirret laulettavaksi, jotka te saatte naisilta».[13]
Ristiriitaiset, niinkuin oppineitten, ovat siis laulajainkin todistukset
Kalevalan runojen yhtenäisyydestä. Suurempaan selvyyteen ja
varmuuteen päästäksemme ei ole niin muodoin meillä mitään muuta
keinoa jäljellä, kuin uudestaan tarkastaa niitä perus-sääntöjä, jotka tiede
on havainnut kaikissa kertomarunoelmissa yhteisiksi, ja niiden valossa,
tutkia, mitä Kalevala-runosto lukumme alussa esiintuotuun
kysymykseen itse vastaa.
Kertomarunoelmassakin, sanoo Vischer,[14] aikamme etevin
kaunotieteen tutkija, pitää olla yksi täydellinen teko keskuksena; mutta
tämä teko on, _kertoma-runon_ luonteen vaatimuksesta, _tapahtunut
teko_, siis esitettävä olevaisen maailman osana kaikkein edelläkäyväin
syittensä ja jälkeentulevaisten seuraustensa yhteydessä. Samasta
perus-säännöstä johtuu vielä, että tuon teon tekijä, runoelman sankari,
myöskin on välttämättömästi esitettävä jäsenenä
maailmankokonaisuudessa: siitä syystä ei saa kuvata häntä yksinään
seisovaksi, vaan keskellä koko joukkoa vähempiä sankareita. Tästä
henkilöin paljoudesta seuraa taas luonnollisesti sivupyrintöjen ja
tekojen monellaisuus. Henkilöin ja heidän tekojensa ohessa sisältää
olevaisuus paitsi sitä suuren hengettömäin muotojen paljouden: pukuja,
aseita, asumuksia y.m., jotka myös samassa tunkeuvat esiin; viimein
vielä vaatii luontokin, niin elävä kuin elotonkin, itsellensä sijaa sekä

huomiota. Täten kuuluu kertomarunon luonteesen, että se leviää
laveaksi, täydelliseksi kuvaelmaksi kokonaisen kansan, kokonaisen
aikakauden elämästä kaikissa sen kirjavissa ilmauksissa. Omituista tälle
runouden lajille on siis, että se syrjäseikoissakin viivähtelee, että se
suopi verrallisen itsenäisyyden eri-osille, ja että se sallii
välikertomusten laveutua jokseenkin laajoiksi. Syrjäseikkoihin
poikkeeminen ei ole epoksissa oikeutettu ainoasti niissä tilaisuuksissa,
jolloin ne päätoimintaa jollakin lailla edistävät, vaan myöskin silloin,
jos ne tuon tarkoitetun kokonaiskuvan kansan elämästä täydentävät
jollakin piirteellä, joka muuten jäisi ilmitulematta. Draamassa on
toiminnan astuminen, oikealle tai vasemmalle poikkeematta, suoraa
viivaa pitkin; kertomarunoelmassa se leviää valtavana tulvana avaran
tasangon ylitse. Yhteys tässä kirjavassa moninaisuudessa pidetään
ainoasti sillä keinoin voimassa, että pääkuvaelmat vedetään näyttämön
edustaan, niin että näkyvät selvempinä, suurempina; syrjäseikat sitä
vastaan lykätään taemmaksi, hämärämpään valoon. Sen lisäksi tulee
päätapauksen, määrätyllä alullansa, keskellänsä ja lopullansa, sulkea
syrjätapaukset ikäänkuin yhteisiin kuvanpuitteisin.
Onkos Kalevalassa, niin kysymme nyt, semmoista päätapausta, jonka
voipi sanoa koko runoelman keskukseksi ja joka luonnollisesti vetää
syrjätapaukset laajaan piirihinsä? Onpa kyllä -- semmoinenhan on
silminnähtävästi _Sammon synnyttäminen ja saattaminen Suomen
kansan omaisuudeksi. Alkuna_ tämän tapauksen kehinnässä on
Kalevalaisten pyrintö saada Pohjolan kaunis impi puolisokseen, joka
pyrintö viimein yhdelle heistä onnistuukin, mutta ainoasti sillä kalliilla
hinnalla, että täytyy sepittää tuo ijän-ikuinen onnen tuoja Pohjan kansaa
varten. Tämä vaihtokauppa on tosin aivan vapaaehtoisesti tehty;
molemmat puolet näkyvät olevan tyytyväiset osahansa, ja suloinen
sovinto vallitsee Kalevalan sekä Pohjolan välillä. Mutta tämä kaikki on
vaan näennäistä; se on korea kukkas-kuori tulivuoren päällä. Niin pian
kun Ilmarin kaunis emäntä on kuollut, niin onkin samassa tuo
ohukainen, silmiä kääntäväinen kuori sulanut, ja sen alla piillyt
molemminpuolinen salaviha leimahtaapi esiin. Vaikkei Ilmarinen
olekaan millään lailla syypää vaimonsa kuolemaan, soimaa häntä
Pohjolan emäntä kuitenkin kohta tylyimmillä sanoilla tyttärensä
surmaajaksi, eikä tahdo enään antaa hänelle toista tytärtänsä. Ilmarinen

puolestaan kohta ryhtyy julkiseen väkivaltaan, ilmeiseen
vihollisen-työhön ja ryöstää pois Pohjolan toisen immen. Mutta siinä
teossa ei ilmau vielä kaikki, mitä sillä hetkellä kuohuu hänen
sydämensä pohjassa. Hylätyn kosijan vimman alla piilee vielä
toinenkin, luultavasti siinä jo kauan salaa kyteväinen tunne -- kateus
Pohjolan rikkaudesta ja voimasta. Kotiin tulleen vastaan-ottaa
Wäinämöinen kahdella kysymyksellä: miksi veli on niin synkällä
mielellä, Pohjolasta tullessansa, ja miten Pohjola elävi? Silloin syöksee
Ilmarisen mieltä painava tunne ilmi hillitsemättömällä voimalla tuossa
katkerassa vastauksessa:
Mi on Pohjolan eleä,
Kun on Sampo Pohjolassa!
Siin' on kyntö,
siinä kylvö,
Siinä kasvu kaikellainen,
Siinäpä ikuinen onni!
Tässä olemme nyt saapuneet päätapauksen _keskustaan_,
käännekohtaan, joka määrää toiminnan koko kulun tästä lähtien; sillä
välittömänä seurauksena tuosta veljesten puheesta keskenänsä on
päätös lähteä Sammon ryöstöön. _Loppuna_ on sitten Sammon
vieminen Pohjolasta ja kumminkin osittainen tuonti Kalevalan
asunnoille, sekä sen kautta alkaneen vaurastuksen ja onnen
suojaaminen Louhen koston-hankkeilta.
Eposrunoelman yhtenäisyys vaatii, niinkuin näimme, yhtä, suurta,
täydellistä päätekoa; mutta tämä teko taas välttämättömästi