Kaksi laukausta

Kaksi laukausta, by Holger
Drachmann

The Project Gutenberg EBook of Kaksi laukausta, by Holger
Drachmann This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost
and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it
away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License
included with this eBook or online at www.gutenberg.org
Title: Kaksi laukausta
Author: Holger Drachmann
Translator: Elisabeth Löfgren
Release Date: July 16, 2007 [EBook #22006]
Language: Finnish
Character set encoding: ISO-8859-1
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KAKSI
LAUKAUSTA ***

Produced by Tapio Riikonen

KAKSI LAUKAUSTA
Kirj.

Holger Drachmann
Suomentanut ["To Skud"] E. [Elisabeth Löfgren]
Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1877.
Uuden Suomettaren kustantama.

I.
Suurelta maantieltä eli postitieltä kääntyi tiehaara länteen päin, kankaan
yli viljellyille maille merenrannikolla. Suuria niittymaita levisi
molemmille puolille kuin paisunut virta, ja nuo vihertävät aallot
valuivat paikottain taivaan kanssa yhteen. Haaratie loppui missä
niittymaa alkoi, ei nimittäin ollut syytä sen jatkamiseen. Siellä oli
muutamia taloja, puutarhoja sen verran kuin raivoisa länsituuli salli;
matalia ulkohuoneita; korkeita heinäkasoja; siellä oli joki eli leveä oja,
hajoavainen porrassilta, joka vei vanhalle linnalle. Vielä taisi nähdä
missä saarto-kaivannot olivat olleet ja missä vallien jäännökset olivat.
Jos katsoja oli varustettu hyvällä mielikuvituksella taisi hän ehkä
myöskin tuosta hävinneestä herras-linnasta punaisella muurilla
muodostaa itselleen kaksi kulmatornia, koira-koppelin, linnakaivon,
hedelmätarhan, joka viimeinen varsinkin näyttää niin runolliselle
hyvissä runoelmissa tai taulukankaalla. Mutta hedelmä-tarha olikin
siinä vielä; vieläpä ikivanhoja ruosteen-karvaisia runkojakin, jotka
eivät kantaneet hedelmiä, tuskin lehtiäkään, vaan kuitenkin olivat
jääneet paikoilleen, syystä että "kartanon" nykyinen omistaja
ylimalkain antoi kaiken seisoa ja kasvaa miten vaan taisi. Toisella
puolella linnaa, jos nimittään otaksumme että vanhat omenapuut
määräävät rajan, oli muinainen karja-kartano eli nykyinen "kartano".
Kaksi rakennusta siinä nähtävästi oli rakennettu linnan punaisista
kivistä, vaan toiset kaksi rakennusta olivat uudemmat. Siinä oli
ajo-portti korkealla otsipuolella ja muutamilla hajonneilla jäännöksillä
eräästä herras-vaakunasta. Ulkopuolella etelään päin oli pitkä sarja
sarapuita, myöskin jotensakin vanhat, ruosteenkarvaiset ja tuulen
rääkkäämät. Haka, jossa kasvoi pähkinäpuita, oli täällä läheisyydessä.
Se ei ollut millään lailla merkillinen, ei tarkoittanut huvitusta eikä

hyötyä; aidan vieressä oli pieni kumpu ja kummulla penkki ja erään
kesäpäivän iltapuolella seisoi tässä kaksi nuorta ihmistä katselemassa
tuota avarata lakeaa.
Näitten nuorten ihmisten oli käynyt niinkuin usein vanhojen ja
viisaittenkin käy; iltapäivän valaistus, vähitellen laskeva aurinko sinä
kirkkaana päivänä oli keskeyttänyt heidän puheensa. Laita on se, että
illassa on jotakin hillitsevää, surumielistä, jota ainoastaan hyvin
pintapuoliset ihmiset voivat vastustaa. Kieli ei käy puheliaaksi kun
varjot tummenevat, lintujen laulu vaikenee ja värit itäisellä
taivaan-rannalla käyvät harmaiksi kunnes kokonaan häviävät. Nuo
kaksi tuolla pienellä kummulla katselivat äänettöminä, selin aurinkoon
päin, kuinka puna-sinervät varjot vanhoista, kuluneista puista kävivät
yhä pitemmiksi tasaisilla niityillä. He näkivät kuinka värit yhä
sinertyivät ja harmaantuivat kaakossa; he näkivät niitty-maan ja
kankaan sulaavan yhteen hämärässä, näkivät mättäiden muuttuvan
tuhkan-värisiksi vuorisiksi, näkivät puuttoman seudun ihan
paljastettuna. Ikäänkuin keskinäisestä sopimuksesta nostivat he
päätänsä taivasta kohti ja tuijoittivat tuohon mahtavaan holviin.
Jok'ainoa kirjava elähyttävä freski [kallio-maalaus, katto- tai
seinä-maalaus] oli hävinnyt holvista, se oli tumma, sinertävän harmaa
ja kaikki näytti sen kautta vielä enemmän yksitoikkoiselle, mutta
myöskin vielä avarammalle, melkein tuskallisen rajattomalle. Nyt
kääntyivät he penkillä ja katselivat aurinkoa. Se oli likellä taivaan
rantaa ja lähetti ulos kultaisen valovirran pitkäkkään pilven alta, jonka
taakse oli kätkeynyt hetki sitten -- ikäänkuin sotapäällikkö, joka
pakoretkellänsä heittäytyy johonkin tyhjään linnoitukseen,
koettaaksensa jos mahdollista pysäyttää pakoa. Kaikki nämä kultaiset
sätehet olivat tiedustajia, joita oli lähetetty ulos tutkimaan olisiko
pysähtyminen mahdollista. Tila oli toivotoin. Hetkeä myöhemmin
jatkettiin pakoa alaspäin, linna oli tyhjä. Kilvet ja keihäät, kiväripiiput
ja miekat kiiltelivät; pako kävi ainakin järjestyksessä. Mutta
äärimmäisellä taivaan-rannalla, missä niitty-maat päättyivät ja meri
alkoi, näkyi tumma aaltojen muotoinen jakso, niinkuin miehiä
rinnatuksin, muutamat päät korkeammalla, muutamat matalammalla.
Tuo näytti hyvin uhkaavaiselle, ja mitä enemmän ylhäällä kiilsi ja
kimalsi, sitä synkempänä, totisempana seisoi rivi tuossa. Ne oli

hietasärkät meren rannalla.
Nuo, molemmat nuoret ihmiset olivat niin vaipuneet katsomiseen, kuin
tämä näytelmä olisi ollut heille ihan uutta. Vaan niin ei suinkaan ollut
laita. Elämä näillä paikoilla oli niin vähän vaihtelevaista, että ilmiöt
taivaalla aamulla ja illalla saivat palkita paljon, mikä muualla tyydytti
nuorten katselemis- ja nauttimishalua aivan erilaisilla muutoksilla ja
vaihtelevaisunksilla. Näille tienoille tuli harvoin vieraita ja
kartanon-omistaja ei seurustellut monen naapurin kanssa. Lähin
kaupunki oli hyvinkin neljän peninkulman päässä, ja tämä oli pitkä
matka kun muistaa että tiet olivat suureksi osaksi huonoja. Harvoin
joku soittoniekka tai muu vapaiden taiteiden rakastaja sinne eksyi, ja
jos se joskus tapahtui, niin sitä päälliseksi ei juuri mielellään nähnyt
kartanon-omistaja, joka nuoruudessaan oli saanut sen verran kasvatusta,
että hän mielellään luopui tuonkaltaisesta taidenautinnosta. Kartanon
omistaja, jota ylt'ympäri nimitettiin "omituiseksi kartanon-haltijaksi", ei
huolinut oikein ylläpitää haltijan-arvoansa. Hän nimitti itseänsä aivan
yksinkertaisesti Jansen'iksi. Omituisuus oli kuitenkin niin kiintynyt
hänen luonteesensa ja olentoonsa, että hän oli pakoitettu sitä kantamaan
sekä arvonimenä että luonteen osoitteena. Kymmenkunta vuotta sitten
oli hän saapunut seudulle reippaana, toimeliaana nuorena miehenä, joka
jo silloinkin oli