Jumalainen näytelmä: Kiirastuli

The Project Gutenberg EBook of Jumalainen näytelmä: Kiirastuli, by
Dante
This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.net

Title: Jumalainen näytelmä: Kiirastuli
Divina Commedia: (Purgatory)
Author: Dante
Release Date: February 13, 2004 [EBook #11072]
Language: Finnish
Character set encoding: ISO-8859-1
0. START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK
JUMALAINEN NäYTELMä: KIIRASTULI ***
Produced by Riikka Talonpoika, Tapio Riikonen and DP Distributed
Proofreaders
JUMALAINEN NÄYTELMÄ: KIIRASTULI
Kirj. Dante
Suomentanut Eino Leino
Ensimmäinen painos ilmestyi 1913
Ensimmäinen laulu
Älyni pursi purjeensa nyt nostaa
vesiä vienompia juostaksensa
ja
jättääksensä meret julmat[1] taakseen:
Nyt toista laulaa tahdon valtakuntaa,
miss' ihmishenki puhdistuu ja

tulee
taivaisen tien ja armon arvoiseksi.
Mut runous kuollut haudastansa nouskoon!
Omanne olla tahdon,
Musat pyhät,
ja auttakoon mua armas Kalliope,[2]
sävelin moisin säestellen mua
kuin tuta saivat tytöt Pieroksen,[3]

harakat, jotka teitä haastoi kilpaan!
Suloinen niinkuin itämaan safiirin
ol' ilman hohto ylläni, ja seesnä

ens piiriin[4] saakka taivas puhdas päilyi.
Taas silmäni sai halun nähdä, koska
nyt olin jättänyt ma ilman
kuolleen,
mi murheutti katsehen ja mielen.
Tuo tähti[5] kaunis, joka lempeen lietsoo,
hymyhyn hurmas idän
ääret kaikki,
Kalojen tähtimerkin kalventaen.
Ma oikealle käännyin tarkastamaan
etelän äärtä: tähteä näin neljä,[6]

jotk' oli nähty vain ens ihmis-aikaan.
Iloitsi taivas niiden tulkinnasta.
Oi, pohjan puoli, kuinka orpo olet,

kun saa et nähdä moista kirkkautta!
Taas käännyin niitä katsomasta, loinpa
katseeni toista taivaankantta
kohti,
otava josta kadonnut jo oli:
Näin vierelläni ukon[7] yksinäisen,
niin arvokkaan, niin
kunnioitettavan
kuin isä lapsellensa lienee kukaan.
Partansa pitkä oli, harmahtava,
ja yhden-näköinen kuin tukka, joka

povella heilui kaksijakoisena.
Sätehet noiden neljän tähden pyhän
valoivat valkeudellaan kasvot
häitä,
hän että eessäni kuin Päivä seisoi.
»Keit' ootte, jotka vasten virtaa tummaa
tulette vankilasta ijäisestä?»


hän virkkoi, päätään arvokasta puistain.
»Ken teitä johti? Ken ol' lyhty teille
yön syvyydestä päästäksenne,
joka
ijäti synkistää nuo kuolon kuilut?
Lait helvetin siis joko juurin järkkyy?
Uus onko taivahassa tahto,
koska
käy kadotetut minun kallioitain?»
Oppaani silloin mua koski, sanoin
ja käsin ynnä elein polvet multa

ja kasvot painoi kunnioittaviksi.
Hän sitten näin: »En saavu itsestäni,
taivaasta Nainen[8] alas astui,
pyysi
mun tämän miehen tietä johtamahan.
Mut kosk' on tahtos, että meistä tietää
enempi saisit sekä
matkastamme,
ei olla toinen voi mun tahtonikaan.
Tää viel' ei nähnyt viime iltaa, mutta
niin liki sitä hulluus vei jo hänet,

ett' tuskin oli aikaa kääntymykseen.
Niin on kuin sanoin; lähetetty olin
hänt' auttamaan, eik' ollut tietä
muuta
kuin tämä, jota tänne lähdin käymään.
Hän nähnyt on jo kaikki kadotetut;
nyt näyttää aion hälle henget,
jotka
sun vartioiminasi valkenevat.
Kuin hänet tuonut oon, ois pitkä haastaa;
soi taivas voiman mulle,
että hänet
sua kuulemaan ja näkemään voin johtaa.
Suvaitse suosia siis tuloansa!
Vapautta etsii hän: sen arvon arvaa
se
vasta, ken sen eestä uhras elon.
Sa tiedät sen, sa, jolle tervetullut
ol' Utikassa kuolema, kun jätit

pois verhon, jonka kirkastaa Suur' päivä.
Lakeja luonnon loukanneet me emme,
hän elää näät, ja Minos ei mua

estä;
piirissä asun, jossa Martiasi[9]
sua vielä rukoilevi silmin sivein,
o pyhä povi, että ois hän omas:

vuoks lempensä nyt meihin mielly vihdoin!
Suo seitsemän nyt valtaas nähdä meidän;
sua hälle kiittää tahdon, jos
sa sallit
alhaalla tuolla sua mainittavan.»
»Martia niin ol' armas nähdä mulle»,
hän vastasi, »niin kauan kuin
ma elin,
ma että toivehensa täytin kaikki.
Mut tuon kun virran pahan[10] tuollapuolla
hän on, mun[11] muistaa
hänt' ei salli laki,
mi mulle säättiin sieltä päästessäni.
Vaan Nainen taivainen jos ohjaa sua
kuin sanot, tarvis sua ei
sievistellä;
on kyllin, hänen nimessään kun pyydät.
Sileä katkaise siis kaisla,[12] vyötä
hän sillä, myös hän kasvot
pesköön, niistä
pois että haihtuis joka jälki loan.
Näät sovi kenenkään ei silmin samein
tavata ensi vartiaa[13] tään
paikan;
kas, paratiisin heimohon hän kuuluu.
Mudassa pehmeässä, pitkin rantaa[14]
tään saaren pienen, kasvaa
kaislametsä
siell' alahalla, aallon häilyttämä.
Ei mikään kasvi lehti-lehvä taikka
kovempi-runkoinen voi siellä elää,

kun taivu ei se tuulen tahdon mukaan.
Takaisin tänne sitten älkää tulko!
Pian Päivä nousee, tienne näyttää,
mistä
on loivin pääsy vuoren kukkulalle.»
Katosi hän. Ma puhumatta sanaa
nyt nousin. Oppaakseni kaiken
käänsin
niin katsantoni kuin myös mielenkiinnon.
Hän alkoi: »Tule, poikani, mua seuraa;
takaisin käymme sinne, missä

painuu
tasanko tää päin ala-ääriänsä.
Jo aamun rusko voitti aamun varjon,
mi eellä pakeni, niin että kaukaa

ma meren läikän erottaa jo taisin.
Kuin mies, mi kääntyy tielle suljetulle
ja turhaks uskoo toivon päästä
tuosta,
niin kuljimme me yksinäistä kenttää.
Me sinne tultiin, missä kaste soti
kerällä Päivän, haihtuen vain
verkkaan,
kun sitä siimes auttoi viileydellään.
Levitti kädet kumpaisetkin silloin
mun Mestarini nurmikolle hiljaa;

ma tietäin aikehensa, kohden häntä
kohotin poskipääni itkettyneet:
taas ilmi sai hän kasvoin kaunovärin,

jok' oli Helvetissä himmentynyt.[15]
Tulimme tuosta rantaan autiohon,
min merta purjehtinut mies[16] ei
koskaan,
ken oisi palausta ymmärtänyt.
Mun vyötti hän tuon toisen[17] tahdon mukaan.
Oi ihme! Heti kun
hän kumartuen
valitsi kasvin nöyrän tuon, jo kasvoi
samalla toinen toisen kaislan sijaan.
Toinen laulu
Jo Päivä painui[18] taivaanrantaan, jonka
meridianin piste korkein
päällä
Jerusalemin päilyvi, ja yöhyt,
sen vastakehää kiertäväinen, jätti
jo Ganges-virran, kerallansa Vaaka,

min pudottaa se kädestään, kun voittaa;
niin että siinä, missä olin, posket
Auroran armaan punavalkeuiset
jo
kellahtui, kuin ollut ois hän vanha.

Me vielä seistiin merenrantamalla
kuin miehet, jotka askeltansa
miettii,
kun mieli vaeltaa, mut ruumis seisoo.
Ja katso, niinkuin usein aamun suussa
Mars punertavi halki usman
sankan
alhaalla lännen puolla, päällä