Inger, Östråtin rouva | Page 2

mut synkkä
hän monta on kertaa.
Kas, Inger hän itsensä Tanskalle möi, maan vieraiden valtaan hän heitti,
--
_(Björn_ tarttuu _Finniä_ vimmastuneena rintapieliin. _Elina
Gyldenlöve_ vetäytyy heidän huomaamattaan takaisin vasemmalle.)
BJÖRN.
Ja minä heitän sinut helvettiin, ja ihan palkatta, jos hiiskut vielä
Inger-rouvasta hävyttömän sanan!

FINN
(kiskoutuen _Björnin_ käsistä).
No, no, -- olenko minä sen laulun tehnyt?
(Kuuluu torven törähdys ulkoa oikealta.)
BJÖRN.
Hst, -- mikä tuo on?
FINN.
Torvi soi. Saadaan vieraita vielä tänä iltana.
BJÖRN
(ikkunan ääressä).
Avaavat porttia. Kuuluu kavion kopsetta linnan pihalta. Tulee kai joku
ritari.
FINN.
Ritari? Se ei liene totta.
BJÖRN.
Miksi ei?
FINN.
Itsehän sanoit, että viimeinen ritarimme on kuollut.
(Poistuu oikealle.)
BJÖRN.
Senkin lurjus, -- kaikki hänen silmänsä keksivät. Sen verran siis auttoi,

että koetin tätä peitellä ja salata. Inger-rouva on jo kansan suussa;
hetken päästä jokainen huutaa, että --
ELINA GYLDENLÖVE
(tulee jälleen sisään vasemmalla olevasta ovesta; hän katselee
ympärilleen ja sanoo mielenliikutustaan masentaen).
Oletko yksin täällä, Björn?
BJÖRN.
Tekö, Elina-neito?
ELINA.
Kuule, -- kerro minulle joku satu; -- tiedän, että sinulla on niitä
muitakin kuin ne, joita --
BJÖRN.
Satu? Mutta nyt, -- näin iltamyöhällä --?
ELINA.
Jos lasket siitä ajasta, jolloin täällä Östråtissa tuli pimeä, niin on
todellakin myöhä.
BJÖRN.
Mikä teitä vaivaa? Onko teille sattunut jotakin? Olette niin levoton.
ELINA.
Ehkäpä on niin.
BJÖRN.
Jokin teillä on. Puoleen vuoteen olen teitä tuskin tuntenut entiseksi.

ELINA.
Tiedä: puoli vuotta on Lucia, rakkain sisareni, maannut
ruumiskammiossa.
BJÖRN.
Ei se johdu siitä, Elina-neito, -- ainoastaan sen vuoksi ette te ole
tuollainen: milloin mietteissänne, kalpea ja vaitelias, milloin hurja ja
neuvottoman näköinen kuin tänä iltana.
ELINA.
Niinkö arvelet? Mutta miksi en sen vuoksi? Eikö hän ollut hyvä ja
hurskas ja kaunis kuin kesäinen yö? Björn, kuule, -- minä rakastin
Luciaa kuin omaa itseäni. Oletko unohtanut, kuinka monta kertaa me
istuimme lapsina polvellasi talvi-illoin? Sinä lauloit meille lauluja, ja
kerroit -- --
BJÖRN.
Niin, silloin te olitte reipas ja iloinen.
ELINA.
Kyllä, silloin. Silloin elin ihanaa aikaa, saduissa ja ajatuksissani! Onko
mahdollista, että ranta oli yhtä karu silloin kuin nyt? Jos se oli, en sitä
huomannut. Siellä rannalla minä mieluimmin kuljeskelin ja sepittelin
monia kauniita satuja; sankarini tulivat kaukaa ja matkasivat jälleen
poikki meren; minä itse olin heidän keskellään ja seurasin heitä, kun he
purjehtivat pois.
(Vaipuu istumaan eräälle tuolille.)
Nyt tunnen olevani niin väsynyt, heikko, satuni eivät voi ravita minua
enää; -- ne ovat ainoastaan satuja.
(Nousee kiivaasti.)

Björn, tiedätkö, mikä minut on sairaaksi tehnyt? Eräs totuus. Ilkeä,
synkkä totuus, joka kaivaa mieltäni yötä päivää.
BJÖRN.
Mitä te te tarkoitatte?
ELINA.
Muistatko, että sinä annoit meille joskus elämänohjeita ja hyviä
neuvoja? Lucia-sisko noudatti niitä; mutta minä, -- Jumala paratkoon!
BJÖRN (lohdutellen).
No, älkäähän toki --
ELINA.
Minä tiedän kyllä, minä olin ylpeä, korskea! Leikeissä tahdoin minä
aina olla kuningatar, koska olin suurin, kaunein, älykkäin. Minä sen
tiedän.
BJÖRN.
Se on totta.
ELINA.
Kerran otit minua kädestä ja katsoit vakavasti minuun ja sanoit: älä ole
ylpeä kauneudestasi ja älystäsi: mutta ole aina ylpeä kuin tunturin kotka,
kun ajattelet, että olet Inger Gyldenlöven tytär!
BJÖRN.
Teillä kai oli syy olla siitä ylpeä.
ELINA.
Niin, sellaisia sinä kerroit sangen usein minulle, Björn. Oi, sinä kerroit

minulle siihen aikaan niin paljon, paljon satuja.
(Puristaa _Björnin_ kättä.)
Kiitos niistä kaikista! -- Kerro minulle yksi vielä: voisinpa ehkä näet
tulla jälleen iloiselle mielelle niinkuin ennen.
BJÖRN.
Ettehän ole lapsi enää.
ELINA.
En kylläkään! Mutta salli kuvitellakseni, että olen. -- -- No, kerro nyt.
(Heittäytyy erääseen tuoliin; _Björn_ istuutuu lieden reunalle.)
BJÖRN.
Oli kerran jalosyntyinen ritari --
ELINA
(joka on kuunnellut levottomana saliin päin, tarttuu _Björnin_
käsivarteen ja huudahtaa kiivaasti, mutta kuiskaamalla).
Hst! Älä huuda; -- enhän ole huonokuuloinen!
BJÖRN
(hiljaisemmalla äänellä).
Oli kerran jalosukuinen ritari, jolla oli se merkillinen maine, että -- --
ELINA
(nousee puolittain ja kuuntelee hätääntyneenä ja jännityksessä saliin
päin).

BJÖRN
Elina-neito, -- mikä teitä vaivaa?
ELINA
(istuutuu jälleen).
Minua? Ei mikään. Kerro vain!
BJÖRN.
No, niinkuin sanoin, -- kun hän katsoi jotakin naista oikein silmiin, ei
nainen sitä koskaan sitten unohtanut, vaan seurasi ajatuksin häntä,
minne hän lähtikin, ja sairastui surusta.
ELINA.
Tuon olen jo kuullut -- -- Se ei ole muuten mikään satu, se kertomasi.
Sillä mainitsemasi ritari on Nils Lykke, joka istuu vielä tänäkin päivänä
Tanskan valtakunnan-neuvostossa --
BJÖRN.
Hyvin mahdollista.
ELINA
No niin, yhdentekevä; -- jatkahan!
BJÖRN.
Ja sitten sattui kerran --
ELINA
(nousee yhtäkkiä).
Hst, ole hiljaa!

BJÖRN.
Mikä nyt? Mikä teille tuli?
ELINA
(kuunnellen).
Kuuletko?
BJÖRN.
Mitä?
ELINA.
Se on siellä. Kautta Kristuksen haavain, se on totta!
BJÖRN
(nousee paikaltaan).
Mikä siellä on? Missä?
ELINA.
Hän itse -- ritarisalissa.
(Rientää taustalle.)
BJÖRN
(seuraa häntä).
Kuinka te voitte luulla --? Elina-neito, -- menkää huoneeseenne!
ELINA.
Hst, seiso hiljaa. Älä liiku; älä näyttäydy! Odota; -- kuu tulee pilvistä.
-- Eroitatko tuon mustan hahmon tuolla?

BJÖRN.
Taivaan pyhät --!
ELINA.
Katso; -- nyt hän kääntää Knut Alfinpojan kuvan seinään päin. Hahaa,
se tuijottaa häntä liiaksi silmiin.
BJÖRN.
Elina-neito, kuulkaahan!
ELINA