Iltalampun ääressä II

Iltalampun ääressä II

The Project Gutenberg EBook of Iltalampun ääressä II, by Aina This
eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no
restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
under the terms of the Project Gutenberg License included with this
eBook or online at www.gutenberg.org
Title: Iltalampun ääressä II Uusia kertomuksia
Author: Aina
Translator: Teuvo Pakkala
Release Date: March 6, 2006 [EBook #17931]
Language: Finnish
Character set encoding: ISO-8859-1
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK
ILTALAMPUN ÄÄRESSÄ II ***

Produced by Tapio Riikonen

ILTALAMPUN ÄÄRESSÄ II
Uusia kertomuksia
Kirj.

Aina [Edith Forssman]
Suomentanut Teuvo Pakkala
Söderström ja Kumpp., Helsinki, 1895.

SISÄLLYS:
Koti Muistoruno Rakkaudesta Vanha Maija Taistelu olemassa olosta
Isoäidin tanssikengät Liikalainen Tulevaisuuden eteen

KOTI.
Joulukertomus.
_Tervehtii jo meitä Joulu armainen._ --
-- Pyydän anteeksi, hyvä rouva, minä en huomannut teitä heti tässä
tungoksessa, -- tohtori kumarsi ja ojensi nuorelle professorin rouvalle
kätensä tervehdykseksi. -- Täällä junalla on todella sellainen tungos,
kun kaikki ihmiset sulloutuvat matkalle aivan kuin hullut ja ihan kuin
koko pitkänä vuonna ei olisi muuta sopivaa matkustuspäivää kuin
joulukuun kahdeskymmenesneljäs päivä.
-- Te laskette leikkiä, tohtori Nord. Onhan luonnollista, että kaikki
haluavat kotia joululle.
-- Joilla nimittäin on koti, rouvani. Minä en satu olemaan niitä valituita.
-- Noo, minkävuoksi sitten olette meidän kanssamme täällä
tungoksessa tänään? -- nuori rouva kysyi ja katsoi tohtoriin lapsellisilla,
kirkkailla silmillään.
-- Virkavelvollisuus vaatii, hyvä rouva. Minun pitää mennä
tarkastamaan ruumista, kun nimittäin muuan vanha juoppo ukontynkä
on tavattu hengettömänä hiekkakuopassa eivätkä asianomaiset ole

voineet ymmärtää kuoleman syytä.
-- Uh, niin inhoittavaa!
-- Niin, anteeksi suoravaisuuteni, tiedättehän entuudestaan, että olen
materialisti, joka otan elämän ja olot siltä kannalta. Mutta teillä
varmaan on miellyttävämpi matkan päämaali; minne on matka, jos saan
kysyä, lasten ja kukkasten kera?
-- Me matkustamme kotia äitini luo, joululle lapsuuteni kotiin. Ja kun
mieheni ei joutanut aikaisemmin lähtemään, niin lykkäytyi matkamme
täksi päiväksi. Asemalta on vielä pitkä taival Koivuniemeen, joksi
rakasta kotitaloani sanotaan, vaan hevoset ovat meitä vastassa, niin että
kaikessa tapauksessa pääsemme perille joulukuusen sytytykselle!
Hänen äänensä soi ihastusta ja silmistä ääretön, vaan salattu riemu
loisti.
Tohtori oli istahtanut vaunun sohvan päädylle ja loi terävillä silmillään
tarkastavan katseen vastapäätä istuvan rouvan raikkaalle, heleälle ja
nuorekkaalle muodolle.
-- Katsokaas! -- professorin rouva sanoi, joka samassa kääntyi
katsomaan ikkunasta, -- Tuollainen sankka lumisade. Maa pukeutuu
juhlapukuun, ja kautta koko maan siunataan erinomaista rekikeliä.
Pehmoinen, puhdas lumi on joulun runoutta, huurteisissa metsissä,
joissa talvitaivaan tähdet kimaltelevat lumikiteissä, niissä on tunnelmaa;
reki liukuu liukkailla teillä niinkuin satumaassa ja kulkusten helinä
illan hiljaisuudessa on kuin kaukaista laulua jouluilosta tuhansissa
kaukaisissa kodeissa Suomen syrjäisillä seuduilla.
Tohtori katsoi häneen hymyillen:
-- Tehän runoilette, hyvä rouva!
-- En ensinkään, minä vain kerron, miltä tuntuu matkustaa kotia. Sitten
naimisiin tultuani en ole ollut joulua äitini luona -- kaikki muistoni ovat
kouluajoilta, kun tultiin kotia juhlille. On ollut aina mitä estettä

milloinkin joulumatkalle, etupäässä pienten lastemme hoito, vaan
kaiken aikaa olen ikävöinyt sinne, hyvänen aika miten olen kaihonnut!
-- Hän puristi kätensä yhteen ja katseli ohikiitäviä seutuja: -- Minusta
tuntuu, että juna menee niin hitaasti. -- Hän hymyili ja nyökytti päätään
professorille, joka istui sohvalla toisella puolen vaunua ja huvitteli
vanhinta lastansa -- vaaleaveristä, viisivuotiasta poikaa -- näyttämällä ja
selittämällä kuvia muutamasta joululehdestä.
-- Miehenikin ikävöipi maalle -- sanoi nuori rouva hyväilevällä äänellä.
-- Hän tarvitsee lepoa ankaran työnsä jälkeen, ja siellä kotonani onkin
niin suloisen rauhallista. Te hymyilette minulle, herra tohtori. Teistä on
innostukseni naurettavaa ja käsittämätöntä, sen näen ivallisesta
katseestanne, vaan suokaa anteeksi, minä en tänään voi ajatella enkä
puhella muusta kuin yhdestä ainoasta asiasta!
-- Enhän minä naura, rouvaseni, minä vain istun ihmetellen tuota
kummallista koti-ikävää; olisi todella hauska voida tutkia sitä
pienempiä osiansa myöten.
-- Eikö teillä ole koskaan ollut kotia?
-- Sanokaamme sitä suojapaikaksi, hyvä rouva, mitä eläimellinen
olentoni on pitänyt olinpaikkanansa.
-- Koditon, oh Jumalani! -- hän otti kiihkoisesti syliinsä kaksivuotiaan
lapsensa, joka nojaili hänen syliään vasten, ja puristi lapsen rinnoilleen,
-- minä säälin teitä, herra tohtori, teiltä on puuttunut paras, mitä
maailmassa on! Nähkääs, hän, jolla on ollut hyvä koti -- joutukoonpa
sitte mihin maailman kolkkaan tahansa -- on aina sydämessään
säilyttävä tämän kodin muiston, hän aina ikävöipi sinne takaisin ja läpi
elämän surujen ja ilojen, vastusten ja pettyneiden toiveitten -- vielä läpi
epätoivon synkän yön kodin muisto loistaa kuin tähti, kun jo kaikki
muu on pimentynyt.
-- Nyt te taas haaveilette, hyvä rouva!
-- En lainkaan, se on puhdasta totta, minähän itse tiedän minkä
arvoinen sellainen koti on; sen ympärillä kiertävät puhtaimmat,

kauniimmat muistoni, muistot äidin vaalinnasta, isänrakkaudesta,
siskoelämästä ja lapsuuden riemuista. Minkä aurinko on kukalle, on
hyvä koti pienelle ihmistaimelle, joka ainoastaan kodin turvissa ja
vaikutuksen alaisena voi kehittyä siksi, mikä sen tarkoituksena on.
-- Teidän ajatuksenne mukaan ei siis koditon ole täysin normaali?
-- Niin pitkälle en mene -- vastasi rouva nauraen -- minä