Iltalampun ääressä I

Iltalampun ääressä I

The Project Gutenberg EBook of Iltalampun ääressä I, by Aina This
eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no
restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
under the terms of the Project Gutenberg License included with this
eBook or online at www.gutenberg.org
Title: Iltalampun ääressä I
Author: Aina
Translator: Vihtori Peltonen
Release Date: March 5, 2006 [EBook #17924]
Language: Finnish
Character set encoding: ISO-8859-1
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK
ILTALAMPUN ÄÄRESSÄ I ***

Produced by Tapio Riikonen

ILTALAMPUN ÄÄRESSÄ I
Kirj.
Aina [Edith Forssman]

Suomentanut Vihtori Peltonen
Werner Söderström, Porvoo, 1893.

SISÄLTÖ:
Lintujen jouluvirsi Uskonheimolaisia Turvaton Magna Ensi kertaa
Erään naisen vaiheet

LINTUJEN JOULUVIRSI.
Pastori seisoi työhuoneensa ikkunassa, katsellen talvista maisemaa,
joka välkkyi ilta-auringon viimmeisen viivähtävän heijastuksen valossa.
Jouluaatto oli käsissä ja koko luonto oli verhoutunut juhlapukuun,
valkoisena hohti huura pensaissa ja puissa ja läheisestä kirkosta, jonka
korkea torni jyrkästi kuvastui valoisaa taivasta vasten, kaikui kellojen
soitto juhlallisena alkavan aaton merkiksi. -- Turhaan haki kuitenkin
ulkona vallitsevan rauhan heijastusta tämän yksinäisen miehen
kasvoilla, joka veltosti, milt'ei tylsästi katseli eteensä, suun ollessa
suonenvetoisesti ikäänkuin tuskan väänteihin sulkeuneena.
Mitäpä se häneen koski, jos seisoikin metsä siinä tarumaisessa
loisteessa, jos kimeltikin talvinen taivas mitä kirkkaimmissa väreissä,
jos ilmoittivatkin kellot joulun, tuon iloisen, rakkaan, siunatun joulun
saapuneeksi. Tuolla hiljaisessa nurkkakamarissa, valkoisilla uutimilla
verhotun ikkunan takana, lepäsi hänen pieni, punaposkinen tyttönsä
kalpeana kalman kouristamana.
Lyhyt, mutta kova oli ollut pienokaisen kuolonkamppaus, se oli tullut
niin odottamatta, niin kiihkeällä, ja nyt se oli loppunut -- pikku
"valkotukka", kuten hän mielellään lasta nimitteli, lepäsi nyt äänettä ja
liikkumatta valkoisella patjallaan. Hän oli äsken seisonut ja katsellut
lasta siellä kamarissa; kuoleman ankarasta majesteettiudesta ei näkynyt
jälkeäkään noilla kauniilla kasvoilla; ainoastaan lapsuuden viaton rauha
kuvastui niiden pehmeissä piirteissä -- näytti siltä kuin olisi hän vaan

nukkunut. Hetken aikaa oli hän kuvitellut tämmöistä mielessään, mutta
samalla oli hän jälleen huomannut tuon kolkon, tyhjän todellisuuden.
Sitten oli hän kääntynyt pois ja hiljaa sulkenut oven. -- Nyt seisoi hän
täällä työhuoneessaan, tuijottaen ulos ikkunasta; hän oli vetäynyt tänne
joulupäivä-saarnaansa miettiäkseen, mutta se oli hänelle mahdotonta.
Huomenna piti hänen tuolla vanhassa, rakkaassa kirkossa julistaa
saarnatuolistaan joulun siunattua evankeliumia lukuisalle
kansanjoukolle, ja kuitenkin oli hän nyt siinä tilassa, joka kristitylle on
kaikista kauhein -- hän oli kapinassa Jumalaansa vastaan.
Minkä tähden, kyseli hän tavan takaa itseltänsä, minkä tähden oli
Jumala riistänyt häneltä hänen ainoan, hellästi lemmityn lapsensa,
sehän oli kovaa, aivan julmaa. -- Kylän juopotteleva räätäli oli saanut
pitää kaikki seitsemän lastansa, oliko tämä, joka tuskin koskaan näki
selvää päivää, paremmin sen ansainnut kuin hän, joka kaiken ikänsä oli
koettanut vaeltaa Herran käskyjen jälkeen. Se oli todellakin kovaa; hän
melkein närkästyi vaimoonsa, joka niin nöyrästi saattoi taipua surua
kantamaan ja suudella tuota kurittavaa kättä, sillä hänessä itsessään
riehui hyrskyisen meren tapainen hillimätön, hurja uhka -- ja hän oli
kristitty pappi. -- Tämä se juuri viilsikin hänen sydäntänsä terävän
miekan tavoin.
Ikkunaan, jonka ääressä hän seisoi, oli laitettu pieni, sisältäpäin helposti
aukeneva luukku, ja ulkopuolella oli lauta, jolle saattoi ripotella jyviä
linnuille. Kuinka usein olikaan hän, pikku tyttönsä käsivarrellaan,
seisonut siinä katselemassa miten halukkaasti pienet tiaiset ja
kotivarpuset nokkelivat ripotettuja jyviä, ja mielihyvällä nähnyt
"valkotukkansa" ihastelevan lintusten sieviä liikkeitä ja pirteitä mustia
silmiä. Nytkin piiperteli pari pientä tiitistä odotellen laudalla,
kääntelivät vilkkaasti päitään ja tirkistivät ikkunasta sisään.
Silloinkin, kun ihminen on mitä huumaantunein jonkun musertavan
iskun tähden, säilyttää muisti usein tietämättään vanhoja, juurtuneita
tapoja. Aivan koneellisesti ojensi pastori kätensä jyväkourallista
ottamaan ja aukaisi sen jälkeen luukkusen, sirotellakseen niitä pikku
ystävilleen. Vanhan pahkaisen ikkunan kohdalla kasvavan omenapuun
latvaan oli viljakupo pystytetty ja sen ympärille kasaantui vaakkuvia

variksia, visertäviä varpusia, hohkanärhiä ja muita talvilintuja, mutta
arat tiaisparvet, jotka eivät uskaltaneet näiden joukkoon, noukkivat
tyytyväisinä ravintoansa ikkunalaudalta. Kun kaikki jyvät oli loppuneet,
lensivät he tiehensä, istuutuivat sireenipensaiden huurteisille oksille,
alkaen viserrellä, ja yht'äkkiä kajahti ilmoille kokonainen kööri,
loppumatonta riemulaulua soinnutellen, niin että pastori ihmeekseen
sitä kuunteli. -- Sen vertaista ei hän muistellut konsanaan kuulleensa.
Ilma aivan tulvi pelkkiä linnunsäveleitä, eikä se ollut ravinnon kiistely
joka äänen synnytti -- kyllyyden ja tyydytyksen sävelet siinä soivat;
nuo poloiset höyhenpeitteiset, sieluttomat olennot ylistivät
vaistomaisesti luojaansa. "Häntä, joka avaa lempeän kätensä ja ravitsee
kaikki, joissa henki on."
Pastorin valtasi omituinen tunne; hän, ihminen, peitti kasvonsa, häveten
näitä eläinraukkoja -- kun ne vaistomaisesti kiittivät tämän päivän
ravinnosta, huolehtimatta huomisesta, jolloin tämä ylellisyys kenties jo
loppuisi, ja hän -- hän joka neljättäkymmentä vuotta joka päivä oli
nauttinut Jumalan armon runsautta, hän oli tänään syntisessä
ynseydessään kapinoinut ja kiittämättömästi syyttänyt Kaikkivaltiasta,
taivaiden Herraa, siitä että Hän oli uskaltanut anastaa eräältä luodultaan
maallisen aarteen.
Eikö kaikki lahjat olleet Hänen -- omaammeko me mitään, jota Jumala
ei ole lahjoittanut. Ja jos kaikki kerran oli hänen, eikö Hänellä sitten
ollut oikeutta ottaa takaisin, mitä hän oli antanut vaan kallisarvoisena
lainana? Oli kyllä, aivan varmaan, kaikui pastorin tuskaisessa rinnassa;
ja