Iloisia juttuja III | Page 9

poleksia sitä ja hakea taas lisää. Oikein oli isäntä

tuohuksissaan, ennenkuin häkki oli täysi. Sitte hän rupesi loikomaan
kuorman päälle ja läksi kotimatkalle. Mutta äskeisen lämpimän jäleltä
pyrki kylmä ennen pitkää ahdistamaan häntä. Täytyi nousta
kävelemään. Sitoi ohjaksenperät häkin nurkkaan ja jäi astua
juppasemaan kuorman jälkeen.
* * * * *
Maantielle tultua kuului takaapäin aisakellon helinä. Kohta alkoi
erottaa kulkusiakin. Olivat kai matkustajia ja ajoivat aika vauhtia.
Lähemmäksi tultua kävi Liinaharja rauhattomaksi ja yritti puhaltautua
juoksuun, mutta kuorma oli raskas ja keli kireä. Liinaharjaa suututti:
silloin tulevat kiusaamaan kilpajuoksuun, kun hänellä on työtä
tosissakin! Hän koetti kääntää päätänsä ja katsoa, minkänäköisiä nuo
olivat, mutta silmälaput estivät näkemästä sivulle. Kellot ja kulkuset
raikuivat yhä lähempänä. Matkustajilla kun näytti olevan kiire, juoksi
Jormalainen hankea myöten hevosensa rinnalle, aikoen kääntää
tiepuoleen. Mutta yht'äkkiä Liinaharja hypähtää taaksepäin, ja
Jormalainen parkasee pahasti.
Liinaharja oli luullut häntä sivupyrkiväksi hevoseksi ja purra hotassut.
Lakin läpi oli haukannut päänahkaa kämmenen kokoisen lämpäreen
keskeltä päälakea. Vasta purtuaan huomasi sen käyneen ihmiseen ja
alkoi vavista. Värisi kuin haavan lehti.
Matkustavaiset hautoivat lumella haavaa, joten verenvuoto pian taukosi.
Mutta sitä kivisti ja vihloi kauheasti.
"Hyvä hevonen, vaan pahat tavat", sanoi muuan matkustajista. "Ei ole
hennottu kurittaa."
"Eikö tuosta pahat tavat eronne!" murahti Jormalainen hampaittensa
raosta.
Katkeralla mielellä hän vihdoin kiipesi kuormalleen ja kiroillen ajoi
loppumatkan täyttä laukkaa kotiinsa. Päähän pantiin hauteita ja kääreitä.
Pehkonen laitettiin hevosellaan noutamaan lääkäriä kaupungista.
Talossa näet ei ollut muuta kunnollista hevosta kuin Liinaharja; sitä oli

hoidettu, muut jätetty omaan huonouteensa, kun ei niistä aikanaan
millään keinolla tullut juoksijaa, vaikka kyllä oli koetettu. Liian
vanhoja olivat enimmäkseen olleetkin, nykyiselle isännälle tullessaan.
Liinaharja ei nyt joutanut kaupunkimatkalle. Sitä oli kuritettava
verekseltään. Pahat tavat oli saatava pois. Oikeastaan ei Jormalaisella
ollutkaan muuta tärkeätä elämäntehtävää kuin suomalaisen
tammarodun kehittäminen ja kasvattaminen, "vahvan ja hyvälahjaisen
tammarodun", niinkuin valtion asiamies oli sanonut. Tätä tehtävää ei
hänen arvoisensa mies voinut hetkeksikään unhottaa, varsinkaan nyt
kun hän itse sai tuntuvasti kärsiä pahantapaisen hevosensa tähden. Eipä
sillä koskaan ennen oltu tuollaisia kureja nähty.
Liinaharja vietiin talliin pilttuuseensa ja kaksi renkiä vuorotellen
lyömään, ensin piiskalla, sitte rautariimuilla ja seipäillä. Kun yksi väsyi,
sai toinen jatkaa. Se oli isännän käsky, että katkeamaton läiske piti
kuulua tallista hänen sairasvuoteellensa. Ensin Liinaharja potki ja
hypähteli, mutta lopulta seisoi liikkumatta kuin seinä. Oli hän ennenkin
tässä talossa saanut kokea hevosen kuria, vaan ei koskaan tämmöistä.
Vasta kun eläin raukka alkoi hoippua ja molemmat rengit olivat
väsyksissä, katsottiin riittävän. Lääkärin tuotuaan sai Pehkonen kuulla
Liinaharjan pieksämisestä ja meni heti talliin katsomaan. Lautaset,
selkä ja reidet olivat makkaroilla. Muutamista repeämistä tihkui verta.
Ruokaan se ei koskenut eikä ollut tietävinäänkään hyväilystä. Silmät
olivat sameat ja tyhmän näköiset. Oikein kävi ikävästi Pehkosesta,
vaikka ei se enää hänen omansa ollut. Katui katkerasti, että sitä
sittenkään oli myynyt, ja päätti mielessään, ettei kenenkään pitäisi
mistään hinnasta myydä kotikasvatteja tietyille kilpa-ajureille.
Taitavasti kuroi lääkäri umpeen Jormalaisen päälaen. Kun tukka kasvoi,
ei haavaa paljo huomannutkaan.
Kaunis hevonen oli Liinaharja vielä jälestäkinpäin ja juoksi myös aika
hyvästi. Mutta vaikka se näytti polkevan voimainsa takaa, ei sen
juoksussa enää ollut tuota entistä tuulispään vauhtia. Muiden "pahain
tapojen" mukana oli siitä piesty pois tuokin voiton ja kunnian himo,
joka sille kilparadalla oli tuottanut palkintoja, mutta vihdoin aiheutti
niin tunnottoman kurituksen. Nyt se kiistämättä antoi toisten mennä

sivutsensa, jos näyttivät haluavan.
Jormalainen toivoi kuitenkin vielä saavansa kiitoslauseita, jos ei vaan
rahapalkintoja, "hyvästä hoidosta."

HURSKAS VAIMO.
Jos köyhä väki ei missään muualla pidä puoliaan, niin ainakin
rippikirjoituksissa. Siellä on heillä ehdoton enemmistö, ja siellä he ovat
melkein kuin kotonaan. Mutta varakkaammat ja ylhäisemmät tuntevat
niissä tilaisuuksissa olevansa jotenkin vieraita, niinkuin ei heidän
paikkansa olisi siellä. Sentähden he harvoin sinne tulevatkaan itse, vaan
ilmoituttavat muilla ripin tarpeensa.
Antti Hentusen ja hänen rouvansa puolesta esimerkiksi oli vaan renki
läsnä rippikirjoituksessa, vaikka he eivät olleetkaan ihan ensimäisen
luokan herrasväkeä.
Viraltaan ja arvoltaan Antti Hentunen oli maakauppias, ja meille lienee
jotenkin yhdentekevä, millä lailla hän oli päässyt siihen asemaan.
Kenties tämä seikka enemmän liikutti erästä herrassa nukkunutta
entistä maakauppiasta, jonka puotipalvelijana Antti oli ollut
nuoruudessaan. Mutta muulle maailmalle ei ole tarpeellista tietää, millä
hetkellä ja mistä lähteestä Antti sai kutsumuksen ruveta omantakeiseksi
kauppiaaksi. Hän on nyt maakauppias, ja sillä hyvä. Elää omillaan ja
elättää muitakin, joka on vielä parempi.
Ensimäiseksi, luulen minä, huomasi Antissa näitä edistyksen
mahdollisuuksia ja ylöspäin pyrkimisen oireita edellämainitun herrassa
nukkuneen entisen maakauppiaan Liisa niminen sisäneitsyt. Ja arassa,
puhtaasti neitseellisessä sielussaan hän päätti ottaa osaa näihin
pyrinnöihin, tukea niitä ja olla myös mukana, jos ne joskus hedelmän
kantaisivat. Kerran hämärissä, kun ei ollut muita kotona, se asia
päätettiin, sillä tavalla ettei sitä käynyt enää purkaminen. Oli siinä syytä
kummassakin. Alku oli Liisan tekemä, ja sentähden minusta oli hänessä
enemmän syytä. Mutta kukapa minua uskoo? Jos tapaus olisi

semmoisenaan tullut valkeuteen, olisivat kaikki päättäneet sen Antin
syyksi, ja kaikki olisivat katsoneet kieroon häneen. Siihen kait Liisa
olikin perustanut laskunsa.
Ei auttanut muu kuin ruveta yksiin leipiin eli,