Härkmanin pojat

Härkmanin pojat, by Betty
Elfving

The Project Gutenberg EBook of Härkmanin pojat, by Betty Elfving
This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.net
Title: Härkmanin pojat Historiallinen novelli isonvihan ajoilta
Author: Betty Elfving
Release Date: April 17, 2005 [EBook #15637]
Language: Finnish
Character set encoding: ISO-8859-1
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK
HÄRKMANIN POJAT ***

Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and PG Distributed
Proofreaders.

HÄRKMANIN POJAT
HISTORIALLINEN NOVELLI ISONVIHAN AJOILTA

Kirjoittanut Aura [Betty Elfving]
Ensimmäisen kerran julkaissut Werner Söderström 1887 nimellä
Härkmannin pojat. Tämä teos perustuu vuoden 1908 painokseen.

I.
Häiden valmistelut.
Kauneimpia mäkirikkaan Pirkkalan maisemista on Nokia
ympäristöineen. Tuoreen vehreänä, vaan jylhänä seisoo havumetsä
kapealla harjulla, kuunnellen tuolla etempänä Kuloveteen laskevan
virran pauhua. Laajanojalta asti alkavat Nokian kauniit, jyrkät,
päivärinteiset rannat, joilla kasvaa kaikenlaista lehtipuuta. Jyränmaan
mäelle näkyy kosken niska, josta vesi kuohuen syöksyy alas, sekä
Pyhäjärven laaja selkä aina Pyynikille asti. Kosken vierellä kulkee
toinen harju, jolta aukenee silmäin eteen virran suuremmoinen
pääuoma ja sen päätyttyä Haaviston kauniit rannat, tosin jyrkät, vaan
kuitenkin suloiset ja viehättävät, kunnes niistä toinen taas rohkeana
kohoaa korkeuteen suunnattomaksi kiviseinäksi, jonka juurta pauhaava
koski huuhtelee väsymättä rientäessään alas Kuloveden tasaiseen,
vehreään rantaan.
Keskikesällä 1713, lämpöisessä päivänpaisteessa, loisti Nokian kartano
täysintä kauneuttaan. Yöllä oli satanut ja vesipisarat vieläkin kiiluivat
metsän puissa, niityn kukilla ja kaikessa ruohokossa, joka
vihannimmillaan rehotti Nokian muhkean herraskartanon ympärillä.
Keveitä, puuvillan kaltaisia pilviä liiteli hiljakseen valoisalla
kesätaivaalla ja tuuhean metsän humina levisi yli seudun. Luonnon
elämässä oli iloa ja rauhaa, mutta eipä sitä onnea kuitenkaan ollut
kaikkialla. Ei yksikään hellä käsi enää näyttänyt joutavan talon hoitoon.
Hoitamatta, muokkaamatta olivat pellot, enimmäkseen rikkaruohon
vallassa taikkapa oli ainoastaan siellä täällä matalaista viljaa, jonka
hennoissa korsissa huononpäiväisiä tähkiä nuokkui. Kaikki ojat olivat
umpeen menneet ja monesta paikasta olivat aidatkin pitkältä kaatuneet
maahan asti. Karjaa ei ollut kuitenkaan eksynyt niittämättömille

niityille ja vainioille, jotka olivat turvattomina ja avoinna sekä ihmisille
että eläimille. Korkeana ja kolkkona katseli suuri herraskartano tuota
autiutta. Se oli kuitenkin koristettu kuin juhlaan nuorilla koivuilla,
liehuvilla lipuilla ja kukkaköynnöksillä ja pääoven päältä, kukkien ja
riippuvain köynnösten keskeltä loisti Tavastsuvun vaakuna. Pihamaalla
seisoi kotikutoisilla valkeilla liinoilla peitettyjä pöytiä. Yhden vieressä
puuhaili vanha vaimo, ja vielä vanhempi mies pukeutuneena
kuluneeseen Savon rakuunain univormuun vieritti esiin pientä
oluttynnyriä, nostaen sen sitte ylimmän pöydän viereen vartavasten
laitetulle alustalle. Molemmat olivat pyhäpuvussa, ja päättäen
tottumuksesta, jolla he suorittivat tehtäviään, näyttivät he
harmautuneen tämän talon palveluksessa.
Sotilasvanhus pyyhki otsaansa ja sanoi läähättäen: »Eipä ollut vähällä
nousta tuo lekkeri, raskaalta se tuntui kuin kanuuna. Kyllä minun nyt
pitäisi saada suuhunkin pisarainen, Maija Liisa.» Ja niin sanoen hän otti
pöydältä puutuopin ja läksi menemään tynnyrin luo. Mutta
vaimovanhus uhaten viittasi ja torui:
»Mitä nyt ajattelettekaan, Jaakko? Koskeako siihen, mitä herrasväki on
jättänyt uskottujen palvelijainsa haltuun?»
Ukko vei tuopin takaisin pöydälle: »No, no, enhän minä juo, minä vain
arvelin maistaa huvikseni, ja ell'ei nyt olisi niin köyhät ajat ja puute
kaikesta, niin ei suinkaan tuo koko maailmaa maksaisi.»
Maija Liisa ojensihe suoremmaksi. »Tokkopahan tiedätte, ketä varten
tämä olut pantiin?»
Jaakko mietti vähän aikaa. »En, en tosiaankaan minä tiedä.»
»Mutta minä tiedän», vastasi Maija Liisa. »Herran palvelijaa Gezeliusta
varten juuri, kun hän oli viimein vieraana tässä talossa. Siitäpä jo on
aikaa, mutta mitähän luulisitte hänen sanovan palvelijoista, jotka juovat
emäntänsä tuopista sill'aikaa, kun emäntä itse on kamarissaan valmiina
menemään vihille sen miehen kanssa, jonka on valinnut. Jalkapuuhun
siitä joutuisitte ettekä siitä ennen pääsisi, kuin jalkanne kuivaisivat ja te
oppisitte huoneentaulun alusta loppuun ja lopusta alkuun takaperin.»

Jaakko tunsi kiivastuvansa ja pahastuvansa. Semmoista saarnaa ei hän
mielestään ansainnut, ja mitä enemmän hän sitä ajatteli, sitä kovempaa
kuohumista alkoi tuntua hänen vanhassa sydämessään. Päivän suuren
merkityksen tähden hän kuitenkin koetti vastata niin lempeästi, kuin
suinkin taisi, ja sanoi:
»Ei teidän tarvitse melua noin vähästä nostaa. Vaikka kieleni satakin
kertaa puhuisi hääolut-pisaran maistamisesta ja se katsottaisiin
uskottomuudeksi, niin olenhan minä kuitenkin lähes kolmekymmentä
vuotta palvellut taloa rehellisesti ja uutterasti, eikä sitäkään ennen ollut
ketään, joka olisi uskaltanut viskata moitetta kunniatani vastaan, sen
kyllä tämä vanha univormu todistaa. Tämä minulla oli ylläni
Varsovassa ja Krakovassa, se oli Saun varrella, jossa Kaarle-kuningas,
nykyisen nuoren kuninkaamme iso-isä, näki hädän hetkenä minut
sivullansa taistelemassa ja sanoi: 'Jos olisi aikaa, kohottaisin hattuani
sinulle ja sinun suomalaisille veljillesi'. Niin sanoi Kaarle-kuningas
minulle, enkä minä sen jälkeenkään ole huonontunut enkä ruvennut
välinpitämättömämmäksi kunniastani, vaikka olenkin jo vanha ja
harmaa.»
Maija Liisa vähän hätäytyi. Hän katui sanojansa ja tahtoi tavalla millä
hyvänsä saada ne sovitetuksi. »Herranen aika», sanoi hän, »en minä
luullut teidän tuosta noin suuttuvan. Älkäämme toki riidelkö tänään,
jolloin turvaton nuori emäntämme saa itselleen tuen ja talo taas joutuu
hallitsevan isännän käsiin. Latokaa te, Jaakko, tuopit, te olette siihen
työhön tottuneempi