Helsinkiin | Page 9

välähdyksen, kun hän ei jäänytkään. Liekö ollut niin, mutta ei
siitä enää kannella mitään jälkeä näkynyt. Molemmat neitoset olivat
nousseet sinne ja kulkivat edestakaisin rivakassa kävelyssä, tehden
nopean käännöksen aina kannen päässä. Antti käveli toisella puolen
kantta ja koetti herättää huomiota. Välistä käveli hän miettiväisen
näköisenä ja siveli viiksiään sellaisella sujuttavalla liikkeellä, kuin
olisivat ne olleet hyvinkin pitkät. Välistä hän taas seisahtui järveen
tuijottamaan, toinen jalka penkillä ja kyynärpää polvea vasten nojaten.
Nämä ovat kauniita maisemia, nämä Leppävirran. Mahtavatkohan ne
huomata sitä, nämä neitoset? He kulkivat useita kertoja Antin ohitse,

mutta eivät katsoneet häneen sen kummemmilla silmillä kuin
perämieheen tai ohi vilahtavaan merimerkkiin. No, eipä sillä, että
Anttikaan heistä ... ei niin, että olisi viitsinyt heitä varten päätään
kääntää. Hän vain omia aikojaan ... katselee vain huvikseen veteen ja
rannalle.
Hän luuhisti lakkinsa samettia yhä huolettomamman näköiseksi ja alkoi
vihellellen kulkea edestakaisin. Sattui paperossin pätkä tielle; hän
potkaisi sen kenkänsä kärellä järveen.
--Milloinka ollaan Savonlinnassa? kysäisi hän perämieheltä.
Perämies ei kiiruhtanut vastaamaan. Käänti kehäänsä muutaman
pulikkavälin, sylkäisi suustaan mustan sylen, pyyhki hihalla huuliaan ja
virkkoi tultavan »noin kello seihtemän seuvussa.»
Neitoset olivat juuri takana, ja hän tahtoi heidän kuultensa kysyä
jotakin.
--Mikä on tuo hovi tuolla mäellä?
Mies viivytti vastaustaan niin kauan, että neitoset ehtivät jo piipun
taakse.
--Vokkolan hovi.
--Saako tällä kiikarilla katsoa?
--Herra tekköö hyvin ja kahtoo voan.
Olisi ollut hyvä tilaisuus tarjota neitosille kiikari ja päästä heidän
kanssaan puhelemaan. Antti toivoi, että he tulisivat ja jotenkin
näyttäisivät sitä haluavansa. Mutta neitoset eivät tulleet koko sillä ajalla,
kun Antti käänteli kiikaria, edes kokan puolelle piippua. Ja yht'äkkiä
kuuli hän heidän mennä humistavan kannen alle.
Leppävirroilla astui Antti halkoja otettaessa maihin ja hänellä oli
kulkulautaa myöten laskeutuessaan se pieni hetkellinen tyydytys, että
kaikkien rannalla olevain talonpoikain huomio kiintyi häneen. Hän ei
ollut heitä näkevinäänkään, loi mahtavan katseen väkijoukon yli, mutta
kuuli kuitenkin muutaman akan äänen takanaan sopottavan: »Katoppas,
minkälainen tuolla on laukku selässä.»--Vai niin, se oli siis tämä hänen
matkalaukkunsa, joka herätti heidän huomiotaan. Se häntä nauratti,
mutta oli samalla vähän mieliksikin.
Hän nousi rantatietä ylös ja katseli matkailijan silmällä ja otsan
rypistyksellä maisemaa ja alhaalla rantamakasiinien kupeessa
höyryävää laivaa, nojaten aina vähän väliä sateenvarjonsa päähän.
Hänen tuolla tavalla seisoessaan kulkivat neitoset kaksi kertaa hänen

ohitsensa, keräten ruohoja kukkakimpuiksi. Antilla oli mielestään
hyvin alkuperäinen keksintö, kun hän taittoi oksan katajasta ja kiinnitti
sen nappinsa läpeen.
Erinomaisen tyytyväisenä palasi hän takaisin rantaan. Sinne tultuaan
näki hän kaksi ylioppilasta hinaamassa suurta punaista kirstua rattailta
alas. Yht'äkkiä tuli hän huonolle tuulelle, poikkesi halkopinon taakse ja
kiersi toista tietä laivaan.
Ylioppilaat, joita hänen ei tehnyt mieli tavata, olivat molemmat hänen
tovereitaan, viime kevännä tutkinnon suorittaneita. He ovat arvatenkin
menossa Helsinkiin hekin ja tulevat siis olemaan matkakumppaneja
sinne saakka.
Saatuaan kapineensa laivaan asettuivat äsken tulleet perän puolelle
istumaan. Antti käveli edestakaisin komentokannella. Joka kerta kun
hän teki käänteen rappujen kohdalla, ajatteli hän mennäkseen alas
tervehtimään. Mutta sitten päätti hän kuitenkin tehdä vielä yhden retken
kannen toiseen päähän. Ja niin jäi hän pitkäksi aikaa siihen edestakaisin
astelemaan.
Koulussa oli hänen luokallaan, joka oli ensimmäinen puhtaasti
suomenkielinen luokka, ollut tavallaan kaksi puoluetta, »suomalaisten»
ja »ruotsalaisten». Ne olivat jätteitä niistä ajoista, jolloin vielä oli kaksi
erikielistä osastoa kullakin luokalla. Puolueet erosivat osaksi kielenkin
perusteella, mutta vielä enemmän varallisuuden ja kotikasvatuksen.
»Ruotsalaiset» olivat herrasperheistä, he kävivät hienosti puettuina,
heillä oli rahaa enemmän, he tanssivat iltahuveissa, lauloivat kvartetteja,
pitivät serenaadeja ja olivat hienompien piirteittensä, solakampien
vartaloittensa ja vapaamman käytöksensä vuoksi kaupungin naisten
suosituita. Jota vastoin »suomalaisista» oli suurin osa vähävaraisia,
heidän pukunsa oli karkea ja kotitekoinen, käytös oli ujoa ja kömpelöä,
ja suuremmissa seuroissa he istuivat juroina seinämillä, sill'aikaa kuin
toiset lattialla isännöivät. Heidän kasvonsa olivat rosoiset, posket
pyöreähköt ja hartiat leveät.
Useimmat heistä olivat kovinkin köyhiä. Lukujensa ohella täytyi
heidän ansaita elatuksensa ruumiillisella työllä lupa-aikoina ja koulussa
oltaessa kotiopetuksella ja puhtaaksikirjoittamisella. Sill'aikaa kuin
»ruotsalaiset» kesäkuukausina antautuivat lepäämään ja huvittelemaan,
saivat toiset kulkea niityillä ja pelloilla ansaitsemassa jotain, jolla
lukukauden aikana voisi ostaa itselleen särvintä kuivan palasen

painikkeeksi.
Salainen kateus ja pahansuopaisuus kyti sen johdosta »suomalaisissa»
toisia tovereita kohtaan. Välit olivat aina hiukan kireät. Alemmilla
luokilla oli ero vain saran ja veran, ja yhteentörmäykset synnyttivät
tavallisimmasti tappelun, joka päättyi sillä, että »ruotsalaiset», jotka
olivat vähemmistössä, piestiin perinpohjin ja heidän vaatteensa
voitonriemulla ryvetettiin. Ylemmillä luokilla tuli eripuraisuus
näkyviin olantakaisessa ylenkatseessa molemmin puolin. Luokalla
vallitsi joko jäykkä vaitiolo tai pistelevä sanasota. Suomalaiset olivat jo
oppineet sanomalehdistä ja tutkintopuheista, että he olivat »kansan
lapsia», että heitä varten oli koulu muutettu suomalaiseksi. Ja he
päättivät, että he sitä oikeastaan ovat ainoat oikeutetut täällä olemaan.
Heidän joukossaan olivat sitä paitsi koulun taitavimmat oppilaat, ne,
joita opettajat nimittivät »oppilaitoksen ylpeydeksi.»
Vaikka »ruotsalaiset» melkein yleensä olivat heikommat luvuissa ja
vaikka heitä usein kehoitettiin ottamaan esimerkkiä »suomalaisista»,
olivat he kuitenkin opettajainsa lempipoikia. Heille osoittivat he
suosiota, joka ei koskaan tullut toisten osaksi. Kun oli pitoja tai
perheiltama rehtorin tai opettajain luona, pyydettiin niihin
poikkeuksetta vain »ruotsalaisia», jotka osasivat huvitella, tanssia