Hanna | Page 9

Heta ja Anna Sohvi olivat valmiina. Korennoissa he kantoivat
olkapäillä kakskorvaista vakkaa ja suurta vaatenyyttiä. Tytöt ottivat
laukkuja ja muita pienempiä kannettavia. Lähdettiin. Polku vei kahden
korkean vuoren väliltä lehdikkometsään. Arastellen hyppivät tytöt
edeltä. Risut repivät verisiä naarmuja heidän jalkoihinsa. Parkaisivat
silloin aina hiukan, mutta nauroivat kohta taas. Tämä oli kuitenkin niin
hauskaa, niin äärettömästi hauskaa.
Aurinko paistoi ja linnut visertelivät. Oli eräs, joka niin somasti pani.
Tytöt arvelivat sitä leivoseksi, mutta Heta sanoi, ettei se ollut kuin
raunioruntti. Varikset he kyllä tunsivat, ne kun niin rumasti rääkkyivät.
Ja harakat myös. Mutta noita pienempiä oli niin vaikea eroittaa

toisistaan. Näyttivät juuri yhtä suurilta kaikki ja yhden värisiäkin ne
olivat.
Maassa sirkat sirisivät.
»Mutta jos täällä on sammakoita, taikka sisiliskoja, taikka käärmeitä.»
Olga katseli arasti nurmea eikä tahtonut uskaltaa astua eteenpäin.
»Huiui! Mihinkähän minä poljin? Tuntui niin kylmältä, eikö liene ollut
sisilisko.»
Hanna hyppäsi kivelle. Seisahtuivat kaikki kolme ja jäivät odottamaan
Hetaa ja Anna Sohvia.
»Emäntä, kuulkaa, onko täällä käärmeitä?»
»Eihän noista ole tiedetty näillä seuduin.»
»Entä sisiliskoja?»
»Ei ole niitäkään.»
Mentiin eteenpäin ja tultiin pian perille. Metsä loppui, niityn ja
ruispellon takaa näkyi Pölläkän mökki. Tyttöjen mielestä se oli niin
sievä, niin kovasti sievä. Pistettiin pensaiden takana leningit päälle ja
lähdettiin sitten ruispellon pientaretta myöten kartanolle.
Vasemmalle oli heillä ensiksikin kota, johon sivumennen täytyi
vilkaista sisään. Semmoinen soma laitos. Eihän tuossa ollut oikeita
seiniä edes eikä kattoa minkäänlaista. Pyöreitä puita vaan pystytetty
vinoon toisiaan vasten. Keskellä kotaa oli tulisija ja suuri musta pata,
joka riippui koukussa. Permantona ei ollut kuin kova maa, harmaa ja
nokinen.
Yhdellä sivulla oli kumminkin hirsinen seinä ja siinä ovi.
»Saunako tuolla takana?»
»Sauna», kuului Anna Sohvin vastaus.

»Siellä kylvömme joskus», päätti Betty.
»Käyhän se laatuun.»
»Tulkaa jo pois», kehoitti Heta ja tytöt tottelivat. Mutta silmät yhä
vilkkuivat ympäri.
Kanoja eikös ollut tarhassa, tuolla? Komea kukko, monta kanaa ja
poikasia hirmuinen joukko. Niitähän piti kaiken mokomin tarkemmin
katsoa.
»Tipo, tipo, tipo, tipo! Yks', kaks', kolme, neljä, viis'--lueppas Betty,
montako poikasta niitä on», kehoitti Hanna.
»Voi, eihän niistä saa selvää, kun eivät pysy paikoillaan. Näettekös,
tuolla yhdellä on siipienkin alla moniaita. Tipo, tipo, hellanen aika,
kuinka ne ovat nättiä, tipo, tipo!»
»Lähtekää nyt sisään», huusi Anna Sohvi porstuan kynnykseltä.
Niin, minkähän näköistä siellä oli? Mentiin portaille. Kamarin ovi
porstuassa oli selki seljallaan. Ja huone tyttöjen tulemaan koristettu
kuin parhaasen juhlaan ikään. Nurkissa komeita pihlajia, tuomen oksia
seinänraoissa ja havuja lattialla. Ikkunassa oli valkoiset uutimet ja
laudalla kukkiva verenpisara. Se oli istutettu tuohiseen, ei saviruukkuun,
niinkuin kaupungissa oli tapana. Oikealla seinällä oli sänky,
vasemmalla penkki, ikkunan alla pöytä ja sen kahden puolen tuolit;
siinä huoneen koko sisustus. Tytöt katselivat ihastuneina ympärilleen ja
Anna Sohvi oli tyytyväinen.
»Näinhän meillä on pienet paikat», hän puhui, »ja vaillinaista kaikin
puolin. Mutta ehkä hänessä toimeen tullaan yhtähyvin.»
Selvästi näkyi, ettei hän sitä epäillytkään.
Tyttöjen teki mieli mennä tupaa katsomaan.
»Mutta siellä on miehiä», muistutti Olga. »Ilkiämmekö mennä paljain
jaloin?»

»No mitä se tekee, tulkaa vaan pois», tuumaili Anna Sohvi.
»Ei, ei, pannaan jalkaan ensin», sanoivat sekä Hanna että Olga.
Betty ei välittänyt; hänen mielestään heillä oli semmoiset jalat, ettei
niitä hävetä tarvinnut. Menivät sitten sävyisästi tupaan, porstuan
toisella puolen. Kolme, neljä miestä siellä istui penkillä. Kaikilla lakit
päässä, piiput hampaissa. Lakit he kumminkin ottivat pois ja laskivat ne
viereensä penkille, kun tytöt sisään tulivat. Yksi miehistä kutoi verkkoa
pöydän päässä, toinen ei mitään tehnyt, istui vaan; samoin kolmas ja
neljäs. Kuka noista nyt lienee ollut sulhanen? Eiköhän tuo, joka oli
kauniin. Kumma, ettei Anna Sohvi häntä puhutellut, ei edes katsonut
häneen. Kuinka hän niin?
Eräs noin kymmenvuotias poika-veitikka oli lukevinaan, vaikk'ei
lukenutkaan; silmät tuon tuostakin kirjan yli tyttöihin vilkkuivat. Nämä
menivät kaikki kolme rinnan penkille istumaan tuvan toiseen päähän.
Ujostelivat vähän miehiä, kun nuo eivät mitään virkkaneet, silloin
tällöin vaan salavihkaa heitä sivultapäin tarkastivat. Heta seisoi takan
ääressä; hänellä oli kahvipannu tulella.
Jopa hoksasi Betty kankaan tuvan perä-nurkassa. Ja heti hän kapusi
ylös laudalle, painoi polkusen alas, työnsi toisella kädellä kaidetta
taaksepäin ja viskasi toisella sukkulaisen juoksemaan. Niin se meni,
että hurahti toiseen päähän. Ei muuta kuin pari läiskähdystä kaiteella,
sitten polkunen alas ja uudelleen sama temppu.
»Betty, Betty», varoitti Olga, »sinä turmelet kankaan».
»Antaa hänen kutoa», sanoi Heta, »ei se siitä pahene».
Ja Betty oikein innostui. Hän oli tunnettu erinomaisen käytännölliseksi
ja toimeliaaksi tytöksi.
Hanna meni rukin luokse ja alkoi tehdä käämiä. Polki ensin
kainostellen ja arasti, mutta sitten vähitellen yhä tiukemmin. Rukki
surisi ja käämi käämin perästä valmistui. Kaikki oli niin uutta ja niin
hauskaa. Tähän työhön ei ikipäivinä kyllästyisi.

Heta tarjosi heille kahvia. Miehet olivat alkaneet jutella keskenään ja
tytöt kuuntelivat molemmin korvin. Mikä lienee tullut Rissalan
isännälle, kun sitä ei kuulunut takaisin kaupungista. Toissa päivänä
meni, eikä pitänyt viipyä kuin muutaman tunnin. Emäntä oli tänä
päivänä lähtenyt hakemaan. Oli pelännyt, että kun sillä oli rahoja siellä
nostettavana, niin eikö liene vaan joutunut veijarien seuraan ja
juominkiin. Semmoista oli sille ennenkin tapahtunut. Kerran