Ensimmaiset novellit | Page 9

yhteen hintaan.
Hyvinpä ne nyt välkkyivätkin samettiliivien päällä.
Samettiliivit oli näet Martilla, juutalaiselta ostetut, ja saketti, edestä
aukinainen ... jotta liivit näkyivät ja liivien päältä vaskiset kellonvitjat.
Martti astuskeli Esplanaadia pitkin ... katseli eteensä ... sitten kenkäinsä
kärkiä ja aina ohimennen vaskisia vitjoja, jotka kiilsivät kuin kullalle.
Esplanaadissa käveli paljon ihmisiä, ja Kappelin edustalla, jossa
musiikki soitti, oli niitä tungokseen asti. Mutta ei Martti halunnut
tungoksessa kävellä. Marttia miellytti paremmin kävellä väljemmässä
väessä. Siellä on mukavampi kävellä semmoisen miehen, jolla on
kello ... on kello ja välkkyvät kellon vitjat. Eihän niitä tungoksessa
kukaan näe ... ei itsekään, vielä vähemmän muut.
Martista näytti välistä, että muutamat hänen kellonvitjoihinsa
sivumennen katsahtivat. Ja niillä ei ollut kelloa niillä, jotka niin
katsahtivat ... mahtoivat ajatella, että kunpa heilläkin olisi. Paljoa
enemmän niitä näytti olevankin niitä, joilla ei ollut kelloa, kuin niitä,
joilla oli... Niillä ei varmaankaan kelloa ollut, joilla oli takki kiinni ...
olisivat kai ne sen auki pitäneet, jos olisi ollut kello.
Martti ei oikein tahtonut osata, missä kätensä pitäisi ... koetti pitää
selän takana ristissä. Olisi ollut mukavampi pitää nutun taskussa
molemmat, mutta Martin saketissa olivat taskut takana. Ei se ollut
mukavaa ... eikä kupeellakaan suoraan riippumassa ... remppasivat niin
pahasti silloin edestakaisin. Parasta oli pitää niitä kellonvitjoissa, toisen
vuoron toista...
Siitä oli sitten sievä katsoa kelloaan. Ja sitten Martti katsoikin
kelloaan... Onko yhdessä tornikellon kanssa?--Yhdessäpä on ...
minuutilleen.--Paljonko se onkaan?--Viittä vailla puoli kuusi.
Martti pani kellon takaisin taskuun ja tunsi koko vasemmalla puolen
ruumistaan, että siellä se on kello ... vasemmassa liivintaskussa. Tuntui
se vähän oudolta ... tuntui liivivaatteen läpi ihoon asti, mutta hyvältä se
kuitenkin tuntui.--
Ennen kellotonna ollessaan oli Martti aina väistynyt kaikkien tieltä, kun

katua tai Esplanaadia kulki ... varsinkin niiden tieltä, joilla oli kello.
Hän melkein oli kunnioittanut niitä, joilla oli ja hänellä ei!
Ainahan on Martti ollut ujonlainen ja aina nöyrä ... ja epävarma
olennossaan, sen hän itsekin huomasi. Mutta ehkä se vain on siksi niin
ollut, ettei hänellä ollut kelloa ennen. Nyt on hänellä kello... Ei hän
tahdo olla liian rohkea nytkään eikä ylpeä millään lailla ... mutta hän
tuntuu itse mielestään kuitenkin entistään varmemmalta. Eikä hän nyt
ainakaan joka miehen tieltä aio ruveta väistymään. On kai sitä tilaa
toisellakin väistyä yhtä paljon ... tarvitseeko hänen väistyä enemmän
kuin toisenkaan, joka katua kulkee? Hän päätti, että ei suinkaan...
Niin hän päätti, sillä ei kai Esplanaadi ole enemmän toisen kuin
toisenkaan. Ja henkirahanhan hänkin maksaa...
Taitavat kaikki luulla, kun hänet näkevät, että hänen sitä mukaa aina
vain pitää väistyä ja muiden ei ollenkaan. Mutta siinä ne erehtyvät,
jotka niin luulevat...
Joka kerran sattuu mistä kulkemaan ... totta kai se siitä kulkeekin,
kulkekoon toinen toisesta kohti...
Ja kyllä Martti nyt kulkikin, mistä tahtoi... Mutta hän tuli kuitenkin aina
väistyneeksi ... ja hän vakuutti itselleen, että sen verran vain, mikä on
ihan välttämättömän tarpeellista. Jos ei ollenkaan väistyisi, niin ei tulisi
kenenkään kulusta mitään. Eikä hän nyt enää väisty enemmän
kellollisten tieltä kuin kellottomainkaan ... minkä väistyy, väistyy
kenen tieltä tahansa ... ilman vain vaikka huvikseen... Ja tarvitseeko sitä
aina suoraan kulkea? Paljoa hauskempi on välistä mutkitellenkin
kävellä milloin mitäkin puolta...
Olisi Martin mieli kuitenkin välistä tehnyt puulautua noiden
kaartilaisten keskitse, työntäytyä heidän välitsensä eikä antaa tietä, kun
siinä niin ylpeästi rivittäin kulkivat. Mutta ei Martti sitä kuitenkaan
tehnyt ... olisivat saattaneet survaista jotenkin ja vitjat saattaneet
jotenkuten tarttua nappiin kiinni ja katketa, tai kello lentää maahan ja
särkyä...
Ehyt kai se vielä on?
Ehyt on ... ja nakuttaa myöskin ... eikä niillä, noilla kaartilaisilla,
kuitenkaan ole monellakaan kelloa. Tyhjää ne siinä kävelevät keskitietä
ja ylpeilevät tyttöjensä kanssa... Ei Martti ole tytöistä milloinkaan ...
eikä hän niistä nytkään, vaikka on kello lakkarissa. Hullu se on, joka
rahansa tyttöihin tärvää ... säästää ennen ja ostaa jonkun kalun,

esimerkiksi kellon...
Ei se mitään kuitenkaan, jos itseensä vähän menettäisi ... vaikka joisi
vaikka lasillisen limunaatia ... kymmenen pennin edestä ... ja vaikka
kahdenkymmenenkin pennin edestä ... eihän se paljon olisi...
Sentähden meni Martti juomaan lasillisen liinunaatia. Juo häntä kerran
kellonsa kunniaksi!
Martti joi siitä vesipuodista, jonka ovenpielet olivat peililasista; niissä
näkyi koko mies ja miehen vitjat...
Martti valutteli vähissä erin alas limunaatia ja katseli juomalasia pitkin
ovenpieliin. Sitten Martti maksoi, antoi markan ja sai
yhdeksänkymmentä penniä takaisin. Muut juomamiehet näkyivät
maksavan mikä viidestäkymmenestä, mikä viidestäkolmatta pennistä ...
markasta ei kukaan. Ei mahtanut olla ... eikä niillä näkynyt monella
olevan kelloakaan.
Ei Martti tahdo olla millään lailla ylpeä. Ja erehtyisi se, joka luulisi,
että hän muka sentähden olisi ylpeäksi tullut, että on tullut kellon
ostaneeksi. Hullu tyhjästä ylpeilee... Ei... Mutta taisivat muut oppipojat
ja kisällit hänestä sitä eilen kuitenkin luulla. Siltä hänestä näytti, kun
hän sitä nyt ajatteli, vaikka ei hän sitä eilen niin... Eihän hän ollut
muuta kuin leikillä vain kysynyt, paljonko _heidän_ kellonsa oli...
Ja siitä ne olivat alkaneet pilkata ja kysellä koko eilisen iltaa ja tämän
aamua.
»Paljonko kellosi on, Martti?...