Ennen ja nykyään 1

Ennen ja nykyään 1

The Project Gutenberg EBook of Ennen ja nykyään 1, by Hanna
Ongelin This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and
with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away
or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.net
Title: Ennen ja nykyään 1 Kuvauksia naisen elämästä
Author: Hanna Ongelin
Release Date: June 4, 2005 [EBook #15988]
Language: Finnish
Character set encoding: ISO-8859-1
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK ENNEN JA
NYKYÄÄN 1 ***

Produced by Matti Järvinen and Tuija Lindholm.

ENNEN JA NYKYÄÄN.
KUVAUKSIA NAISEN ELÄMÄSTÄ.
Kirjoittanut Hanna Ongelin.
Suomennos.
I.
Ensimmäisen kerran julkaistu 1886.

Ennen.
Liedellä leimusi nuotio, hohteellaan valaisten kallisarvoiset aseet,
koristetut hopealla, kullalla ja jalokivillä, saaliit kaukaisista maista;
tuossa ne nyt riippuivat korkean tuvan seinillä välkähdellen valkeaa

paisteessa. Perärahilla istui vanha, paljon matkaillut viikinkiuros
kertoelemassa talonväelle matkoistaan ja urotöistään vierailla mailla.
Rahilla hänen vieressään istui kolme nuorta, uljasta soturia, komeita
nuorukaisia. Ne olivat hänen nuorimmat, ainoat elossa olevat poikansa;
kolme vanhinta oli näet kaatunut viikinkitaistelussa. -- Niinkuin
tulenloiste välähteli seinillä olevista miekoista ja kilvistä, niin säteilivät
myös nuorukaisten silmät vanhuksen kertoessa suurista kaukaisista
meritaisteluista, joissa hän oli otellut seitsemää tummakiharaista
etelänmiestä vastaan ja lyönyt kaikki seitsemän kuoliaaksi laivan
kannelle. Ulkona vyörytteli meri ukkosen kaltaisella kuminalla
aaltojansa rantaa vastaan, ja syysmyrsky jyskytteli tuimilla iskuillaan
tuvan raskasta ovea. Tuuli hohisi savutorvessa, ja valkea liedellä
leiskusi. Mutta soturi kohotti äänensä ja sen kaiku voitti meren pauhun
ja myrskyn kohinan. Kertomus oli loppunut. Hän löi miekanlappeen
tammipöytään ja loi silmäyksen ylistuvan oveen. Hiljaista oli salissa.
Vanhan uroon tylyt kasvonjuonteet kävivät tylymmiksi
kärsimättömyydestä. Hän nykäistä hivahutti pitkää valkeaa partaansa,
ja vihastunut katse välähti hänen silmistään. Ylisten ovi avautui vihdoin,
ja korkeavartaloinen neitonen astui kynnykselle. Hän oli komeasti
puettu, hopeakoriste kaulalla ja käsivarressa ja kalisarvoinen vyö
kultahela-veitsineen vyötäisillä.
-- Mitäs tärkeää tehtävää nyt on neitosella, kuin ei joudu enään
kuulemaan isän kutsumusta? kysäsi vanhus äänellä niin peljättävällä,
että kaikki miehet huoneessa vaalenivat ja vilkaisivat hämmästyksellä
neitoon, joka oli rohjennut antaa syytä sellaiseen nuhteesen.
Impi astui pää pystyssä, kopein askelin ja rauhallisen näköisenä alas
portaista.
-- Minä makasin, kuin sinä kutsuit, isä! kuului hänen äänensä, kirkas
kuin hopeakilven helähdys. Ja minun täytyi ottaa vaatteet ylleni,
ennenkuin astuin ylisiltä.
Koska se tapa tuli, että tytär vastaa pitkillä puheilla isän nuhteisin?
Kuin isä kysyy, sopiihan tyttären vastata.
-- Asa-Thorin nimessä! Sinä olet rohkea sanoissasi. Pidä kielesi ohjissa
ja ojenna minulle kukkurainen simasarvi, saadakseni kostuttaa
kuivunutta kurkkuani.
Neitonen tarttui hopeiseen juomasarveen ja täytti sen reunoja myöten
vaahtoavalla simalla suuresta tynnyristä tuvan viereisestä ruoka-aitasta.

-- Sinä, Alf! käski talon isäntä ovenviereisellä rahilla istuvaa, nuorta
orjaa, jolla oli taistelijan vartalo ja kauniit kasvot. Pane enemmän puita
tuleen, että se palaisi vilppaasti, sillä hupaisen sadun tahdon minä
kertoa urotyöstä, jonka vertaista ei ole nähty sataan vuoteen.
Orja nousi ylös täyttämään herransa käskyä. Impi astui vakavasti, ylevä
ja kaunis kuin jumalatar, tuvan lattian poikki, kukkurainen juomasarvi
kädessä, Alf astui liedelle päin. Heidän silmäyksensä tapasivat toisiansa.
Ruusuhohde välähti, äkkiä kuin linnun siiven varjo, neitosen poskilla.
Liekki vilahti orjan silmissä. Hän pani aika puujyskäleen tuleen.
Neitsykäinen astui vanhuksen luo ja ojensi hänelle simasarven, joka
perheenisän juotua kävi ympäri seuran.
-- Nyt tahdon minä jutella teille sadun, viehättävän ja komean kuin
Asa-Thorin ottelu jättiläisen kanssa. Brynhild, tytär, sinä voit jäädä
seisomaan tänne tupaan ja kuunnella kertomusta, jos sinua haluttaa.
-- Enkö minä saa istua rahille veljeini viereen?
-- Koska se tapa tuli viikinkimajoihin, että naiset istuvat miesten kanssa
vieretysten? Mutta jollet sinä voi seisoa, niin voithan istua rahille,
tuonne Alfin viereen.
Neitosen posket hehkuivat kuin aurinko myrskysäällä. Hän käänsi
isälle selkänsä ja meni pois ylistupaan. Alf nousi ja meni ulos
huoneesta.
Vanhus kertoi kuunteleville sotureille uljaan tarun, kuinka hän oli
taistellut villien merirosvojen kanssa, ottanut heidän laivansa ja
aarteensa, polttanut laivat tuhaksi, tehnyt miehet orjiksi ja vienyt
aarteet kotiinsa. Kuin taru oli loppunut, sanoi hän nuorimmalle pojista:
-- Sinä, Björn! Ota harppuja laula meille kaunis laulu.
Björn nousi seisomaan, otti harpun, asettui rahille ja lauloi:
Ihanaistahan Salituvass' on Lieden liehuvan Ääress' olla, Mesisarven
joss' Impi täyttää. Tok' ihanampaa On valkosiivin Lohikäärmehen
Käydä merta Terän kirkkahan Kisahan.
Björnin laulaessa nousi Brynhild seisoalleen neitosten majassa
avonaisen akkunan ääreen. Myrsky liehutteli hänen hiuksiaan.
Sydämmessä paloi tuli, kuumempi kuin liekki tuvan liedellä. Suloinen
olisi hänen ollut istua Alfin vieressä, mutta ennen tahtoi hän vaikka
tuhannen kertaa kuolla, kuin istua orjan istuimelle. Hänen sydämmensä
kiehui. Tulikuumat kyyneleet purkautuivat kiehuvasta lähteestä ja
virtasivat pitkin poskia. Hän vilkasi ulos yön pimeyteen. Tuolla

alhaalla rannassa seisoi kookas vartalo. Hän tunsi sen hyvin. Orjakaan
ei istunut orjainrahilla kuuntelemassa vapaitten miesten urotöitä. Hän
seisoi tuolla alhaalla pauhaavan meren rannalla, kohotti kätensä pilviä
kohden ja rukoili:
-- Korkeat jumalat! Suokaa minullekin joku urotyö!
Myrsky oli lakannut raivoamasta, synkkä meri vyöryi, kuohuen kuin
säännöllinen juhlavirsi, rantapaasia vasten syysauringon kalpeassa
hohteessa. Kaukana näköpiirin