Elämäni

A free download from http://www.dertz.in


Elämäni

The Project Gutenberg EBook of Elämäni, by Pietari Päivärinta This
eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no
restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
under the terms of the Project Gutenberg License included with this
eBook or online at www.gutenberg.net
Title: Elämäni
Author: Pietari Päivärinta
Release Date: December 29, 2004 [EBook #14505]
Language: Finnish
Character set encoding: ISO-8859-1
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK ELÄMÄNI
***

Produced by Tapio Riikonen

ELÄMÄNI
Perhe-elämällinen kertomus

Kirj.
Pietari Päivärinta
1877.

SISÄLLYS:
Elämäni Arviointeja

ELÄMÄNI

LAPSUUTENI AIKA
Minä olen syntynyt köyhistä vanhemmista, joilla ei ollut pienintäkään
muuta omaisuutta kuin kätensä elättämään sitä monilukuista perhettä,
jonka haltiaksi Jumala oli heidät asettanut. He tekivät työtä otsansa
hiessä, täyttääksensä sitä pyhää kutsumusta, jonka kalleuden he hyvin
käsittivät, ja elättääksensä niitä lapsia, jotka Jumala oli heille uskonut.
He olivat hurskaita ja Jumalaa pelkääväisiä ihmisiä ja tekivät lastensa
eteen työtä ilolla, eikä huokauksella; ja ensi alussa, kun lapset olivat
pienet ja ajat hyvät, riitti työn-ansio elatukseksi ja vaatteeksi, mutta ajat
muuttuu: lapset kasvoivat isommiksi ja monilukuisemmiksi, ja
rupesivat aina enemmän tarvitsemaan toimeen tullakseen; hyvät vuodet
loppuivat ja sijaan tuli katovuodet, ja niiden muassa köyhyys koko
maakuntaan ja niin vanhemmillenikin, sillä samassa harveni työn-ansio
ja työpalkat vähenivät; siihen tuli vielä lisäksi sairaus isälleni, ettei hän
kyennyt työhön ollenkaan; äitini voimat eivät riittäneet sairaan hoitoon
ja elatuksen hankkimiseen. Aina muistan sen ajan, jolloin joukossa
seisoimme ja itkimme kuolemaisillaan olevan isämme vuoteen vieressä,
ja jolloin hän puheli meille kuolemasta, tulevaisesta elämästä ja
ihmisen velvollisuuksista Jumalaa ja ihmisiä kohtaan; ne opetukset
eivät mene mielestäni, niin kauvan kuin elän.--

Niillä ajoin tulin ensikerran eläissäni tuntemaan minkälainen kurjuus
on: toisen ihmisen huoneen nurkassa ruuatta ja vaatteetta, sairaan,
puutosta kärsivän isänsä vuoteen vieressä--luulisin siinä oppivan
ymmärtämään miksi neljännen rukouksen selityksessä Lutherus on
jokapäiväisen leivän joukkoon lukenut: »hyvät kylämiehet». Sillä
tunnenpa vielä nytkin, että jos ei armeliaat ihmiset olisi joutuneet
apuumme, olisimme kaikin siihen nääntyneet.--Isäni ei kumminkaan
kuollut siihen tautiin, vaan hän oli kauvan aikaa työhön kykenemätön,
eikä ajat myös paranneet, ja puutteet kopisi kantapäillä. Eräänä iltana
kuului vanhempaini keskenään puhelevan, ettei nyt ole muuta neuvoa
kuin että joku lähtee kerjäämään, taikka muutoin kuolemme kaikin
yhteen kokoon. Minä olin vanhin lapsijoukosta, sentähden älysin heti
kelle se toimi osaksi tulee. Niinkuin ukon nuoli lensi se ajatus
sydämeni läpi, että minun pitää kerjuulle.
Heti toisena päivänä rupesivat isä ja äiti kyynelsilmissä kertomaan
minulle, miten oli tehtävä, korjaamaan rikkinäisiä vaateriepujani ja
kenkiäni, ja niin toimittamaan minua matkalle.--Mikäpä muu oli
neuvona, kun tuo henki on kaikille luoduille niin rakas.--Seuraavana
aamuna lähti isä minua viemään likimäiseen kylään, jolloin itkin koko
välin, ja jolloin isäni muistutti ja puheli minulle, kuinka tuli olla nöyrä
kaikkia ihmisiä kohtaan, ja, jos ihmiset johonkin asiaan vaativat, tehdä
sitä mielellänsä mitä saattaa, niin he antavat kernaammasti leipäpalansa.
Isäni oli sekä asian laadusta että antamista neuvoistansa niin
liikutettuna, ettei saattanut, kyyneltensä tähden, seurata minua
ensimmäiseen taloon asti, vaan pyysi erästä matkamiestä viemään
minut talon kohdalle. Tämä sen lupasi tehdä, ja veikin minun talon
likelle joen jäälle--sillä talvi oli--ja heitti siihen, josta omin neuvoineni
menin likimäiseen taloon. Sinne päästyäni rupesin miettimään nykyistä
tilaani ja tulin havaitsemaan, kuinka paljo silloin on kadotettu, kun
köyhäkin koti kadotetaan. Silloin tulin havaitsemaan, ettei nyt enää
olekaan isän ja äitin hellä käsi ja ääni minua vaalimassa, vaan nyt pitää
vieraalta pyytää armoleipää! Voi kuinka onnellisilta silmissäni
näyttivät talollisten lapset, jotka huoletonna, keltään pyytämättä,
menivät pöydän tykö, väänsivät leipäkannikat käsiinsä ja rupesivat,
lakki päässä, kiittämättä, syömään, ja tätä tehdessä useinkin pitivät
sopimatonta menoa, varsinkin tuon »kerjäläis-pojan» kanssa, joka

tuolla nurkassa nälillään kykki. Näitä ajatellessani murtui mieleni
itkuksi asti, vaikka ei kukaan tehnyt minulle vastahakoisuutta, sillä
mitä talon lapset tekivät kerjäläispojalle, sehän oli tavallista, ja minä
pidin sen välttämättömänä kohtaloni seurauksena. Sydäntäni
keventääkseni menin porstuaan itkemään, tehden sitä kumminkin niin
salaa, ettei sitä kukaan olisi nähnyt. Niin oli sydämeni täysi, että
kukatiesi itkisin vielä nytkin yhtä menoa, jos ei ihmisrakas talon
emäntä olisi tullut ja moneen kertaan kysyttyään syytä itkuhuni saanut
minulta viimein sitä vastausta: »kun pitää kerjäämän». Hyvänsävyinen
emäntä koki lohdutella minua ja sanoi: »älä ole milläsikään, ole meillä
nyt yötä, minä annan ruokaa, eikä ihmiset ole sulle pahoja; tietäväthän
he, ettei isäs eikä äitis ole laiskoja, vaan eivät voi elättää paljoja
lapsiansa, nyt varsinkaan kun isäs on sairastunut». Emännän puhe
lohdutti minua niin paljon, että palasin tupaan, jossa iloinen
takkavalkea palaa rätisi, ja iloiset ihmiset tekivät käsitöitään sen ääressä
ja kertoivat matkamiesten kanssa kertomuksiansa. Muun muassa
juteltiin siellä kummitusjuttuja, jotka näyttivät hyvin miellyttävän
kuulijoita.
Minä istuin pimeässä nurkassa, josta voin nähdä ja kuulla kaikki;
kummitusjutut eivät minua yhtään miellyttäneet, sillä olin saanut lukea
erään isännän tykönä vanhasta Oulun Viikko-Sanomain vuosikerrasta
kertomuksen: »Akat vähästä hätäilevät, uroot vaaran unhottavat», ja se
oli niin paljon valaissut ymmärrystäni,