Elsa

Elsa

The Project Gutenberg EBook of Elsa, by Teuvo Pakkala This eBook is
for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no
restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
under the terms of the Project Gutenberg License included with this
eBook or online at www.gutenberg.net
Title: Elsa
Author: Teuvo Pakkala
Release Date: October 13, 2004 [EBook #13733]
Language: Finnish
Character set encoding: ISO-8859-1
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK ELSA ***

Produced by Matti Järvinen and PG Distributed Proofreaders

ELSA
Teuvo Pakkala
Ensimmäisen kerran julkaissut Otava 1894

1
Tämän talven tyveä ei ollut enää paljon jälellä. Se oli kulunut niin
tyngelle, että ei ollut kuin joulukuu jälellä eikä ehyesti sekään. Mutta
siinä oli hiomista köyhälle, sillä se tuntui teräskovalle.
Nikarasta nikaraan oli eletty Nikkilässäkin. Niin oli aina, että jos oli
vähän yhtä, niin oli puute muusta, vaan useimmin oli kaiken puute.
Nytkään ei ollut leipää eikä puita ja pirtti oli kylmä, että henkensä näki.
Nikkilä oli sairaalloisempi kuin ennen ja makasi sängyssä, jonne häntä

emäntänsä peitteli.
»Elä ole milläsikään, isä. Kyllä Jumala meitä auttaa. On hänellä
keinoja», puheli emäntä. -- »Vimpari kertoi minulle aamulla soman
tapauksen, että oli ollut muuan köyhä mies ja hän oli löytänyt keisarin
ruunun ristallin, josta oli saanut niin paljon rahaa, että hänestä oli tullut
upporikas mies.»
Tyytyväisen näköisenä alkoi emäntä sitten latoa uuniin puun ruuppua,
jota oli käynyt kartanolta kokoilemassa vaivaisen sylillisen. Siinä oli
monenlaista vanteen palasta, astian kimpeä, kelkanjalasta, viiririuvun
palanen viirineen, jonka joku syysmyrsky oli poikki silpassut. Hän
katseli niitä uuniin pannessaan, kutakin erikseen, aivan kuin muistellen
niitten elämän aikaa.
»Muistatko, isä, kun tämän rakentelit?» näytti hän viirivarren tynkää ja
alkoi itse naurusuin kertoa siitä. -- »Janne oli silloin pieni, vyöryävä
pallukka, ei omin varoinsa vielä kävellyt. Tätä riukua vastenhan, kun
sinä sitä höyläilit, poika nousi ensi kerran omin varoinsa pystöönkin ja
lähti astua tarpomaan. Ja meitä nauratti... Sittenhän se suurempana
kiipeili sitä myöten navetan katolle. Ja minä sanoin, että merimies siitä
tulee. Niinhän se itsekin kehui aina. Minä muistan niin selvään, kun
hän sanoi aina teerevänä, niskat kenossa: 'Atlantille tämän pojan mieli
tekee, siellä ei risut silmään pistä.' Oli se semmoinen nerokas poika,
olisi siitä merimies tullutkin.»
Elämä oli silloin kirkkaana edessä, tulevat päivät valoisia, ajatteli
Nikkilä. Mutta ne päivät peittyivätkin pilveen, elämä muuttui mustaksi
kuin hauta. Vaan kuinka monelle muulle on niin tapahtunut! Tuhansille.
Ja sitähän ei ihminen silloin ajatellut. Kun hän näki itselleen käyvän
huonosti ja muille hyvin, oli hän tyytymätön -- nurkui ja napisi Jumalaa
vastaan. Hän ei ajatellut, että on tuhansia, joilla ei ollut niinkään hyvin,
vaan vielä raskaampi kuorma. Eikä hän ajatellut, minkä vuoksi Jumalan
armon olisi pitänyt paistaa hänelle erityisemmin kuin muille,
vähinosaiselle lähimmäiselle...
Kosteat puut, joita ei ollut kuin pieni rykelmä uunissa, kytivät suitsuen
vankkaa savua uuninsuusta. Ja sen parempaa siitä ei syntynyt. Ei
vilahdukseltakaan näkynyt vilkasta tulenkielekettä, ei kuulunut iloista
räiskettä eikä singahdellut yhtään riemastunutta poukkaa. Se oli
hiljaista kuin hautajaissaatto, harmajaa kuin syksyinen taivas.
Emäntä istui tuolilla sängyn vieressä ja nypli jotakin käsityökseen ja

vähä väliä hymyili iloisena.
»Kuulehan, isä, miten Jumala on auttanut muuatta perhettä. Kun oli
ollut heillä puute ja mies oli sairastunut, niin oli vaimo käynyt apua
tahtomassa, vaan ei ollut mistään saanut, niin oli tullut kotia ja sitten
omalla kartanollaan kompastunut hangessa ja käsiin tuntunut jotakin
outoa. Ja kun alkoi kaivaa sitä, niin oli se säkki, jossa oli hopearahoja
niin paljon, että ei yksin jaksanut sitä kantaa. Se oli niin ohjattu.»
Äiti rukkakin odottaa itselleen ihmettä. Mutta sitä hänkin kuin muutkin.
Vaan mitä oltiin odottajia! Yksin tuhansista onnettomista, joista
monetkaan eivät olleet saaneet nauttia elämän suloa ja riemua siinäkään
määrässä. Heillähän toki oli jälessäpäin aika, joka oli valoisa, jota
ikävöi, kaiholla muisteli, joka tuntui nyt mieluisalta ja loistavalta.
Lyhyt se oli kuin kipunan lento, mutta se on ollut kuitenkin. Ja on
osattomia, joilla sielläkään tuskin yhtä ainoatakaan valon sädettä
pilkoittaa, musta synkkyys on takana niinkuin edessäkin.
Uskoa ja rukoilla itselleen parempaa osaa, keveämpää kuormaa kuin
onnettomimmalla lähimmäisellä, se on tyytymättömyyttä Jumalan
armoon. Sellaista rukousta ei Jumala kuulisi eikä kuule. Se on väärä...
Iltapuoleen tuli Latun emäntä käymään tuoden »vähän lämmintä
leipää». Itkien meni hän sieltä lähtiessään talon toiselle puolelle, jossa
asui Viion leski. Istui käskyä odottamatta ja nyyhki vyöliinaansa.
»Surkeaa on köyhän elämä, minkä noittenkin raukkain. Viluissaan ja
nälissään kyhjöttävät mökissään ja siihen kuolevatkin, jos ei jotakin
neuvoa keksitä.»
»Eikö heille antaisi apuaan köyhäinhoito?» arveli Viion leski.
»Sieltä se on apu saatava. Eihän muuta keinoa ole. Mutta mikä hänessä
lienee, että tuntuu niin mieltäkääntävälle tuo apu. Monen vaimon olen
nähnyt itkien menevän tuota apua pyytämään ja itkien palaavankin,
vaikka apua on myönnetty. Nikkilän emäntäkin on sitä kammonut
elämän ikänsä kuin hirviötä ja sen pelossa ponnistellut voimainsa takaa.
Nyt turvautuu hän uskoon, että Jumala jotenkin auttaa tästä pahasta.
Hän odottaa jotakin ihmettä ja uskoo siihen. Jos minä olisin