Elegioja | Page 2

kiertelevät ratojaan.
Muuta et tarkoitusta ja toivoa
suonut sa heille:
kuoleman toivon sa soit, tyhjyyden toivon sa soit.
Et, avaruuksien
valtias, tuumaakaan vapautta
runsaudestasi sun luoduilles luovuttanut.
Voimasi tunnen ja valtasi

nään, sinä Yö lkisyöjä,
mutta sun alttarillas en minä uhrata voi,
eikä sun kylmää kunniatas
minun huuleni laula.
Kolmin kerroin ma sun, hengetön Yö, kiroan!
Nostatan, uhmaten
kylmää valtikkaas, sua vastaan
suurimman titaneist', ihmisen, ah, sydämen,
ainoan lämpimän,
hehkuvan, kärsivän keskellä kylmän,
keskellä kuollehien! Sammuta rintani lies,
mut oman hehkuni kautta
sun kylmyydessäsi kerta,
enkä sun lainastas, hetkisen oon elänyt!
Pitkä ja tumma ja kylmä on ilta ja kylmät on tähdet,
kaikkeus kylmyyttään iltahan henkäelee.
6
ENTISELLE ITSELLENI
Muistan sun, entinen itseni, tunnen sun, ah, hyvin vielä,
kentillä lapsuutein poikasna käyvän sun nään,
kulkevan koulun tiellä
tai miettien istuvan illoin
ikkunass' yksikses tähtiä seuraellen,
kuinka ne syksyn pitkinä
puhteina verkkahan syttyi.
Aikana leikkienkin mietit jo murheita maan.
Kammot tyhjyyden sa jo
tunsit ja kuoleman mahdin,
ihmistä tuntenut et. Ah, hyvin muistan ma sun:
laulusta linnut ja
tuoksusta kukkaset kaikki sa tunsit,

maan madot tunsit sa myös, tiet jumin kaarnassa puun. Niin liki suuren
luonnon äidinkättä sa kuljit,
että sa seurata voit, kuinka se hoivas ja loi,
niin liki Häntä, jok' on
elon kaiken kehto ja hauta.
Luonnon hengityksen tunsit sa kasvoillas.
Poiss' olet, entinen itseni,
poiss' olet, toiset on tieni,
mutta mun sielussain viel' osa itseäs on,
viel' usein varjoni lankee
yhteen varjosi kanssa,
viel' usein vierellä oot, kussa ma kulkenenkin.
Entinen itseni, olkoon
aina sun tiesi mun tieni!
Niin liki luontoa kuin ihminen kulkea voi,
niin liki maata ja kukkia,
lintuja, tähtien sarjaa
kuin sinä kulkenut oot, kulkea tahdon ma myös.
Yhdessä käyös sa
kanssani tyhjää ja kuoloa kohti,
hautahan asti sa mua saattaos matkalla maan.
Viisaamp' oot sa kuin
kirjat ja ihmisten naurava seura,
ken salat kerran sa oot luomisen työn lukenut.
Ihmisten keskeltä,
maailman keskeltä, keskeltä harhain
luonnon turvallisen, ah, käden löydämme taas.
Tyhjyyden kellot kun
kerran tiellämme vastahan soittaa,
lempeä seurassas on syli kuoleman yön.
7
SATAKIELELLE
Oi, kesän yhden sa mullekin laulanut oot, satakieli.

Laulujas kuunnellen öitä ma valvonut oon,
kehrännyt onnen kultaista
rihmaa aamuhun asti.
Tunteja laskenut en, päiviä laskenut en.
Ah, omain unteni vankina,
onnen vankina kulkein,
kutsunut veljiksein oon jumalat Olympon,
antanut pilville kättä ja
suudellut kukkia nurmen!
Päässä jok'ainoan tien temppelin nähnyt ma oon.
Ollut ei arkea mulle
ja ollut ei päivää ja yötä,
vain oli laulusi sun.
Oi, kesä kaukahinen!
Oi satakieli, sun laulusi muistossa vieläkin
väikkyy:
tummaa silmää kaks, vaalea, kutrinen pää.
Oi kesän yhden sa
mullekin laulanut oot, satakieli.
8
KAUNEUDELLE
Kerran lienen sun lasna ma nähnyt tai uness' ehkä.
Ei, en milloinkaan, en sua nähnyt ma lie,
en sua maisin silmin ma
nähnyt, en unessain ees,
äänetön, ylhäinen vieras tähdellä Maan.
Oot elämän sovitus sinä ollut
ainoa mulle,
vain sinuhun, sinuhun, Kauneus, uskonut oon.
Valtijatar, sinä kylmä
ja ylpeä, viilehin otsin,
sormin hienoisin, katsehin yön-vakavin --
viittasi hulmeen ma nähnyt
oon, mut en sua koskaan,

maisin silmin en, Kauneus, valtijatar.
9
RUNOLLE
Siunattu tuskan hetki, mi sun elonkipinäs sytti,
siunatut kaipuun yöt, joiden sa ruokkima oot!
Riemussa synnytin sun
ja sun kanssasi riemussa syntyy
sieluni uudelleen, keskellä kirkkautes.
Tuntenut rinnassain olen
hetkesi voiman ja onnen,
tuskien unhoitus, sieluni lääke sa oot,
harppuja hiljaisuuteen tuot ja
mun yöhöni loiston,
kauaksi ihmiset jää, maan tomut haihtuvat pois.
Kuin valon virrassa
uin ma ja kanssasi henkeni nousee,
alleni maailma jää, valhe ja maailma jää.
Yö mua suuteli suulle ja tähdet mun sieluuni katsoi --
silloin ma synnytin sun, tähdille synnytin sun.
SYDÄN
0. Nuku taistosta kuumeisesta, ole hiljaa, sydämein! Minä maailman
viisaudesta majan hiljaisen sulle tein.
. En lepoon jouda ma vielä, en majaas jäädä ma saa. Mua taistot
maailman tiellä ja vaarat viekoittaa.
. Ole hiljaa vielä sa hetki, ole rauhassa, rauhaton! Suruntäysi on
elämän retki, tie ohdakkeinen on.
0. Mitä surusta, ohdakkeista, mitä tuhosta taistelun. Mun on kutsumus
vaarassa seista, mun on kutsumus kärsiä, mun.
. Mitä pyydät, se sinulle suodaan, jos lähdet sa maailmaan. Siellä
veresi kuiviin juodaan, sinut hampain silvotaan.

0. Niin hampain ma silpoa annan, veren vuotaa kuivihin. Minä
kohtaloni kannan, minä lähden kuitenkin.
. Mitä etsit sa maailman teillä? Sinä löydät vieraita vaan. On jäätä
rinnassa heillä, tyly pilkka huulillaan.
0. Vaikk' oon vieras ma keskellä heidän, en jäädä voi majaas sun: halu
silpoa, surmata heidän -- halu elää ja kärsiä mun!
KUUTAMOLLA
Oi, armas, mikä ilta kuutamon!
Oi, armas, autuus meitä läsnä on.
Kuin lumottuina lehdet niinipuun
ne värähtelee hopeassa kuun.
Kuin lumottuna sydän vaikenee
ja hiljaisuutta pyhää kuuntelee.
Oi, armas, mikä ilta kuutamon!
On taivas niinkuin meri rannaton.
On niinkuin ikuisuuden kellot sois.
Kuun venheessä me soutakaamme
pois.
»JÄÄ HYVÄSTI» JA »NÄKEMIIN»
»Jää hyvästi» me sanomme ja »näkemiin»
ja askelemme heistä
erkanevat,
jotk' ovat meille rakkaat, loittonevat
ja vievät
ihmismeluun, hetken suhteisiin.
Mut kuinka kauas kulkenemme, kuitenkin
sen kalliin muiston aina
säilytämme,
ett' osa meitä, osa itseämme
on meitä vuottain
maailmalla, jossakin.
»Jää hyvästi» ja »näkemiin» -- niin sanoen
kuin hädässä me usein
erkanemme:
voi joka hetki olla viimeisemme
ja joka jäähyväinen
olla ikuinen!
KESÄYÖSSÄ
Minä kuljen tuttua polkuain,
suopursujen tuoksu niin huumaa, --

sydän, hiljaa hetkinen rinnassain!
Yö henkii kaihoa kuumaa.

Hämy vihreä