Rakkauden komedia | Page 2

ei
synny *runoa*, vaan *lakia*.
GULDSTAD

kilistäen hänen kanssaan.
Mies silti ootte, kautta kunniain!
Falkille.
Te luulette, ett' Teitä varten vain on valmistettu onnen virran pursi; mut
varokaa, tuo matka monen mursi. Ma laulustanne väittää tohdi en se
runollinen onko kaikin puolin. Mut moraaliltaan, muusta vähät huolin,
se tosiaan on *ala-arvoinen*. Millaista taloutta oisikaan, kun kaikki
linnut vapahasti saisi hedelmänalut syödä oksiltaan; kun karja puistosta
sais laidunmaan, kun lehmät, lampaat täällä taivaltaisi? Ens kevännä
ois täällä ihanaa!
FALK
nousee.
Ens, tulevainen! Kuinka painostaa tuon »tulevainen» sanan veltto aate,
se riemun-rikkaalle on mieron vaate! Jos kielen valtiaana olla saisin
hetkenkin, sielusta ja mielestä armotta sanan tuon ma karkoittaisin kuin
x:än, z:an kirjakielestä.
STYVER.
Sanassa toiveen pahaa en ma nää.
FALK.
Jumalan kauniin maan se pimentää. »Seuraava rakkautemme»,
»emäntämme», »ens eine», »tulevainen elämämme», -- syy on tuon
aatteen, opin *varovaisen*, *se* riemun lapsest' tekee mierolaisen.
Elomme turmelee se kokonaan, se surmaa nautintomme lyhven hetken;
et rauhaan pääse jälkeen päivän retken, venheesi kiitää rantaan
»seuraavaan»; levähtää sittenkään ken vielä tohti? Ei, riennä eelleen
»seuraavaa» vain kohti. Näin rauhatonna halki elon jatka, -- ties
päättyykö ees tuollapuolen matka.
ROUVA HALM.

Hyi, herra Falk, ei puhua saa noin!
ANNA
ajatuksiinsa vaipuneena.
Sanansa hyvin ymmärtää ma voin; puheessaan paljon totuutta on
varmaan.
NEITI SKÄRE
huolestuneena.
Rakkaani moista kuuntelemaan toin, hän hullummaks vain käy. -- Oi,
ääntä armaan kuuletko, Styver; joudu!
STYVER
piippuaan puhdistellen.
Paikalla.
GULDSTAD
Falkille.
Ei haittaa varovaisuus, puhetta kuunnelkaa miehen kokeneen ja
harmaan; aatelkaa vain, jos laulun loisitte Te tänään, tokkopahan
voisitte työhönne käyttää koko varaston, mi Teillä runouden kultaa on,
huomenna typö-tyhjä oisitte, kun uutta *luovanne* taas soisitte; --
kimppuunne saisitte vain arvostelun.
FALK.
Siit' tokkohan on nostajaksi melun; sovussa samaa tietä rinnakkain
astuisin kera arvostelijain.
Keskeyttäen ja toiseen asiaan siirtyen.

Mut, Lind, mik' on sun? Älä murjottain noin istu, ole iloinen ja vapaa;
tutkitko rakennuksen tekotapaa?
LIND
havahtuu ajatuksistaan.
Miks niin?
FALK.
Pois silmiäs et tuolta saa, ne parvekkeelle yhä tuijottaa. Kaarrokset
laajat lasiseinä-kuistin vieneetkö sulta ovat mielen, muistin? Uurrettu
ovenlukko taitehikas, talonko pääty, koristeista rikas? Syy niidenkö, tää
sun ei ole vikas?
LIND
säteilevän näköisenä.
Erehdyt; syleilee mua *elo* kuuma. En muuta vaadi, nykyisyyden
huuma mun mielein täyttää. On kuin helmaani maailman kaikki aarteet
tulvisi! Laulusta riemun kiitos, ystäväni; sen kirjoitit kuin
sydänverelläni!
Kohottaa lasinsa vaihtaen Annan kanssa katseen, jota toiset eivät
huomaa.
Ma tuoksuvaisen kukan maljan juon, hedelmät kernaasti ma muille
suon!
Juo pohjaan.
FALK
katsoo häneen yllätettynä ja liikutettuna, mutta pakottautuu keveään
äänilajiin.
Arvoisat naiset, täähän uutta on! Lind kääntynyt on yhteen uskohon.

Mies eilen virsikirja käissä kävi, nyt runorumpua hän päristävi. --
Arvellaan synnyinlahjaks laulunhenki; mut armotta saa arki-ihminenki,
kuin syöttö-hanhi, lihoakseen vaan runonkin roskaa niellä toisinaan,
niin että, sisukset jos kaivetaan esille, niin ne tihkuu suurien sanojen
ihraa, rasvaa runojen.
Lindille.
Sua kiitän muutoin, pyrintös on oivat; yhdessä kanteleemme vasta
soivat.
NEITI SKÄRE.
Kai hyvin, herra Falk, nyt sujuu työ? Maaseudun rauha, -- siimes
kukkatarhain, se eikö runoniekan paikka parhain -- --
ROUVA HALM
hymyillen.
Mies muut' ei tee kuin vetelehtii, syö.
NEITI SKÄRE.
Emännän saatuanne rouva Halmista, ma luulin, että syntynyt ois
valmista.
Osoittaa oikealle.
Tuo pieni huvimaja kätkössään, sen sopivampaa liekkö ensinkään; se
eikö henkeä saa heräämään -- --
FALK
menee kuistille ja nojautuu kaidetta vasten.
Sokaiskaa silmät, syöskää minut vaivaan, niin laulan valkeudesta
vapaan taivaan. Minulle hankkikaa ees lainaks muru, tuimimmat tuskat,
lannistava suru, niin riemulaulu huulillani soisi. Mut parhainta, jos

hankkia ken voisi minulle naisen, jota jumaloisi mun henkein.
Rukoillut oon sitä aina, mut yhä viipyy taivaan kallein laina.
NEITI SKÄRE.
Tuo puhe säädytönt' on!
ROUVA HALM.
Liiankin!
FALK.
Oi älkää luulko, että kulkisin ma tyhjää liehakoiden lemmen vuoksi;
keskellä riemun ikivarjoihin hän lähteä sais jumalainsa luoksi. Henkistä
harjoitusta kaipaan ma, ois tässä tarpeeks voimistelua.
SVANHILD
on edellisten vuorosanojen aikana lähestynyt; seisoo nyt ihan Falkin
vieressä ja sanoo varmasti, vaikkakin äänessään leikillinen sävy:
Ma anon, että taivas Teille antaa tuon osan; -- mutta olkaa silloin mies.
FALK
on kääntynyt yllätettynä.
Ah, neiti Svanhild! -- Tahdon kaikki kantaa. Mut täysin luottaa voiko,
Herra ties, ett' anomuksenne on oikein tehoova? Vain mairitusta,
nähkääs, kuulee Jehoova. On Teillä luja tahto, riistää voi se rauhan,
jonka tyyni tunto soi; mut tärkein usko on, mi kapinoi ei vastaan.
SVANHILD
puoleksi leikillään ja totisena.
Murhettanne varrotkaa vain, mi hyytäin käy kautt' elon kenttäin aavain,
-- yöt, päivät jäytää lailla sielun soiman. Te silloin tunnette mun uskoin

voiman.
Lähtee naisten joukkoon.
ROUVA HALM
hillitysti.
Te ette sovuss' elä milloinkaan. Nyt herra Falk on varmaan vihoissaan.
Jatkaa hiljaista ja kehoittavaa puhettaan. Neiti Skäre sekaantuu
keskusteluun. Svanhild seisoo kylmänä ja äänettömänä.
FALK
menee hiukan aikaa hiljaa mietittyään huvimajaan ja puhuu itsekseen:
Varmuuden minkä katseessansa näinkään. Mut voinko luottaa hänen
uskoonsa, ett' taivas tahtoo --
GULDSTAD.
Ette sinnepäinkään! Niin ei lie taivas poissa suunnilta, se että moiset
hupsut toiveet täyttäis. Parempi ois, jos herrat nerot käyttäis liikettä
ruumiin hiukan hyväkseen. Te päivät pitkät päilyntää vain veen katsotte;
pilkkokaa ees